Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."
"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on sittenkin karvas."
"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?"
"Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?" huokasi vaimo.
"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko, "mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin."
"Minä lähden palvelemaan", sanoi jäykästi vanhin poika.
"Ja minä, ja minä, ja minä", huusivat kaikki lapset.
"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille että meille hyödyksi."
Äiti itki.
"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.