Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan niistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään vanhan akan — siltä ainakin kuului — kimeä ääni erisi pistävästi toisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa alla.
Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.
Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan rupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: "älkäät peljätkö", messusi hän, "sillä katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."
Niistä sanoista hän sitten saarnasi.
Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.
E. Aspelin (Ellei).
2. Tunturisopuli.
Pohjan perillä, Lapin tuntureilla, löytyy pieniä eläviä, joita aina noin 6, 7 tai 10 vuoden päästä vaivaa muuttamisen halu. Ja vaikka eivät suinkaan tiedä, mimmoinen se maa on, jonne aikovat muuttaa, niin lähtevät ne kumminkin umpimähkään matkalle, onnensa ja usein nahkansakkin kaupalle.
Nämä elävät ovat noin 572 tuuman pituisia, lyhythäntäisiä, ruosteenkeltaisen- ja mustankirjavia, kuuluvat hiirten heimoon ja niitä nimitetään tunturisopuleiksi (lat. Myodes lemmus L.). Ne asuvat Lapin tuntureilla, mättäisillä, pensaisilla mailla, metsänrajaa ylempänä. Siellä ne kaivavat kolonsa ja rakentavat pesänsä mättäisiin ja elävät pensaitten kuorista sekä muista kasviaineista. Mutta kun heidän lukunsa on kasvanut suureksi ja kotiseutu alkaa tuntua ahtaalta, keräytyvät he yhteen joukkoon ja lähtevät, suureksi iloksi kärpille, pöllöille, haukoille ja muillekkin petoeläimille, matkustamaan, kulkien niin suoraan kuin mahdollista sinne päin, jonne kerran ovat matkansa alkaneet, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, nousten vuorien yli, uiden jokien, järvien ja merenlahtienkin poikki, ja tulvaavat yht'äkkiä maakuntiin, joissa heitä moneen aikaan ei ole nähty ollenkaan. Linné luuli heidän olevan niin tarkkoja suoraan kulkemaan, että, jos ihminen sattui heitä vastaan tulemaan, sopuli ei antanut tietä, vaan koetteli ihmisen jalkain välitse suoraan matkaansa jatkaa. — Luonteeltansa ovat ne hyvin rohkeita ja niin äkäisiä, että jos niille keppiä osottaa, iskevät ne siihen niin kovasti hampain kiinni, että jäävät keppiin riippumaan, kun sen nostaa ylös.
Välistä ne matkustavat niin suurissa parvissa, että niitä voi verrata Egyptin heinäsirkkoihin. Marraskuussa v. 1868 sattui höyrylaiva Throndhjemin vuonolla uivaan sopuliparveen, joka oli niin suuri, että alus enemmän kuin neljännestunnin kulki parven läpi, ja niin etäälle, kuin laivan kannelta voi nähdä, vilisi vuonon pinta uivia sopuleita. Vuonna 1823 niitä kuoli Hernösandin kaupungin kaduille niin paljon, että niitä hevoskuormittain sieltä vedettiin pois. Sopuleille itselleen nämä matkat kuitenkin ovat onnettomimmat, sillä suurin osa niistä hukkuu tai menettää muulla tavoin henkensä näillä retkillä.