"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."
"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."
Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi, tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli.
Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt."
"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"
"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."
Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:
"Älä minua kiitä! — Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."
Th. Hahnsson.