Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana; silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.
"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouva.
"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein herrasväkeänsä astumaan sisälle.
Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.
"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."
"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."
Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen; hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.
"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte. Tulkaa istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin istumaan pääsevät."