Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten lääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi, että näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli siinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi lahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään avioliittoon: "kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä." Kuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi Pelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset väittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.
J. Reijonen.
7. Suomen kelloista.
Kello on nykyään niin ylt'yleinen, niin tavallinen kapine, että tuskin voimme käsittää, mitenkä ihminen ilman kelloa voisi toimeen tullakkaan. Kellohan se nykyään on, joka melkein kaikki toimemme ja työmme määrää, yksin lepomme ja työmme ja ateriaimme ajan. Mitä suuremmaksi ihmisen niin sanottu sivistys kohoaa, sitä tarkemman vaarin hän ottaa ajasta, ja sitä tärkeämmäksi hänelle kello tulee. Muistakaamme esimerkiksi tuota ylen tarkkaa rautatienkulkua; siinähän on joka ainoalle minuutille oma tehtävänsä määrätty. Rautatien junat, ne eivät tule eivätkä lähde ennen aikojaan eivätkä myöhästy milloinkaan — muuta kuin poikkeustapauksissa. Onko tämmöinen levoton säntillisyys ihmiskunnan onnelle välttämätöntä, vaiko ei — se jääköön viisasten tutkittavaksi. Se vaan on varmaa, että nykyinen kehitys sitä vaatii, mutta sen noudattamisen tekee ainoastaan kello mahdolliseksi.
Mutta mitenkäs oli laita siihen aikaan, jolloin ei kelloja maailmassa ollutkaan? Tultiin tietysti vähemmällä tarkkuudella toimeen. Ilman kelloa ei toki ihminen milloinkaan ole ollut. Jonkinmoisia kelloja on aina ollut. Nykyiset täydelliset kellomme ovat kehittyneet yksinkertaisista hiekka- ja vesikelloista. Mutta osasipa ihminen jakaa aikaansa jo ennen sitäkin, ja kellohan ei muuta ole kuin ajanjakaja. Kelloja on siis ollut alusta saakka, vaikka ne vasta myöhemmin varsinaisina kellokoneina saivat havaannollisen muotonsa. Luonto itse oli silloin kellona.
Ajan jakaminen on kaikille kansoille yhteistä ja ihan luonnollinen välttämättömyys. Auringon nousu ja lasku pakotti ihmisen jakamaan ajan yöhön ja päivään. Kuun eri vaiheet tarjosivat pitempiä ajanjaksoja, erillaiset ilman vaihetukset vielä pitempiä. Tänään huomattiin auringon nousevan tuon kukkulan takaa ja laskevan tuon lahden helmaan; jonkun päivän perästä oli nousu- sekä laskupaikkana jo toinen; parin päivän perästä yhä jälleen toinen, ja niin kului pitkä aika, kunnes eräänä aamuna aurinko jälleen nousi tuon äsken mainitun, tähdelle pannun kukkulan takaa ja meni jälleen lepäämään entisen lahden laineisiin. Tämä ajanjakso oli vuosi, ja se uudistui aina yhtä monen päivän perästä.
Päivät, kuukaudet ja vuodet ovat niin muodoin aivan luonnollisia merkkejä luonnon suuressa kellotaulussa kaikilla kansoilla. Niinpä vanhoilla Suomalaisillakin.
Jos ensinnäkin tarkastamme vuorokautta vanhoilla Suomalaisilla, niin huomaamme, että he sen jakoivat erinomaisen tarkasti, jopa useampaan osaan kuin moni muu kansa. Niinpä erottaa kansa vielä tänäkin päivänä seuraavat osat vuorokaudesta: aamu, aamupuhde, aamupuoli, sydänpäivä, iltapuoli, iltapuhde, ilta, iltayö, sydän-yö, aamuyö. Sitä paitsi oli vielä erittäinkin päivän aika jaettu moneen eri osaan. Siinä oli päivä (= aurinko) milloin sylen, milloin kahden sylen, milloin kolmen sylen korkeudella, milloin se oli halki maan (noin kello 10 e.pp.), milloin poikki maan (noin kello 2 j.pp.)> milloin vitaisissaan (lännen mailla, noin kello 4 j.pp.).
Viikko ei ollut vanhoille Suomalaisille tuntematon ajanjakso sekään. Meidän viikkosana on tosin lainasana, mutta muutamilla suomensukuisilla kansoilla on tälle käsitteelle omituinen sana, joka alkuaan merkitsee seitsemää.
Kuukausi nykyisessä ajanlaskussa on peräti vaihteleva käsite, koska sillä väliin tarkotetaan 30:n, väliin 31:n, joskus 28:n, vieläpä 29:nkin päivän aikaa. Varsinainen kuukausi s.o. kuun kiertoaika on oikeastaan lähes 28 päivää, ja juuri semmoista ajanjaksoa nimittivätkin vanhat Suomalaiset kuukaudeksi, joten heidän vuodessansa, niinkuin luonnollista onkin, ei ollutkaan kaksitoista, vaan kolmetoista kuukautta (13 kertaa 28 = 364). Nämät vanhat kuukaudet olivat seuraavat: ensimmäinen sydänkuu, toinen sydänkuu, vaahtokuu, huuhtikuu, sulamakuu (myös toukokuu), kesäkuu, heinäkuu, mätäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu (myös likakuu), routakuu, joulukuu.