Paitsi jo edellämainituita vuorokauden jakoja, lienee vanhoilla Suomalaisilla ollut käytännössä vuorokauden osittaminen tunteihinkin, koskapa siihen löytyy oma sanakin, nimittäin hetki. Olivatko hetket aina yhtä pitkät, ja kuinka pitkät ne olivat, — siitä ei kumminkaan vielä tähän asti ole selkoa saatu.
Samoin kuin auringon kulku ja eri asemat taivaalla määräsivät päivän eri ajat, samoin tutkittiin taivaan tähdistä yön hetkien kulumista. Varsinkin oli Otava tässä kohden aivan tarkka kello. Sananlaskuissa on säilynyt monta todistusta siitä. Ja osaapa sydänmaan mies tänäkin päivänä Otavasta ottaa merkin, milloin on "nuorten nousuaika." Tähdistä päättää öinen vaeltaja salolla vieläkin ajan kulumisen, samoin kuin vielä joka paikassa Suomessa paimenpoika illalla varjonsa pituudesta tietää kotialähdön ajan.
Mitä nyt varsinaisiin kellokoneisiin tulee, niin saamme pitää varmana, että hiekka- ja aurinkokellot olivat meidänkin maassa jo varhain tunnetut. Milloin varsinaiset luotikellot Suomeen tulivat, sitä ei voi täsmälleen sanoa. Se kumminkin tiedetään, että tornikelloja oli kuudennentoista vuosisadan keskipalkoilla ainakin Turussa ja Savonlinnassa. Hämeenlinnaan toimitettiin tornikello seuraavan vuosisadan alussa. Juhana-herttuan hovissa näkyy olleen 2 seinäkelloa, joista toisessa oli niin sanottu herättäjä. Kuinka suuria ja järeätekoisia sen aikuiset tornikellot olivat, näkee muun muassa siitä, että vuonna 1589 ostettiin Turun tuomiokirkon kelloa varten köysi, joka painoi 3 leiviskää! Tunnit löi kello ainakin Turun tuomiokirkossa tavalliseen kirkonkelloon.
Viipurissa oli kirkontornissa kello ainakin jo vuonna 1600, ja saman vuosisadan lopulla oli kello sekä Turun linnassa että vielä Turun raastuvassakin.
K. Suomalainen.
8, Kaiku.
"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat kerranneet ääntä tai jyminää, joka tapahtui sinun likelläsi. Ja ihanahan kaiku on kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin kajahtavaisiin torviin tahi ylpeän juhlasaaton riemuisaan ryminään.
Kaiku, ollen ihmis-äänen kaltainen, on usein oikein pelottavainen. Muistan vielä hyvin tuon viileän elokuunillan, jolloin hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakeli hopeista rikkauttansa niin runsaasti että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen osan tästä rikkaudesta voidaksesi sinä vuorostasi jaella sitä nääntyvälle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean rannalla kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallioseinä kertasi nyt sanojasi niin pelottavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.
"Se oli varmaan ihmishenki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmishenkihän se on.
Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin lörpöttääpä kaikukin.