Tapaninpäivänä ryntäsivät Knuutti Kurki ja livar Tavast parin sadan huovin kanssa heidän päälleen. Mutta mitä he olisivat saaneet toimeen näin suurta ylivoimaa vastaan! Lyhyen kahakan jälkeen pakenivat huovit, minkä kaviot kerkisivät, takasin Turun tietä myöten.
Muutamia päiviä myöhemmin kestivät Nuijamiehet hyvällä menestyksellä toisenkin, paljoa ankaramman taistelun. Itse tuo peljätty Klaus Fleming oli nyt rientänyt tänne melkoisen sotavoiman kanssa. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia suuria tykkejä. Vuoden viimmeisenä päivänä yritti hän tällä voimallansa, varmaankin 3,000:lla miehellä, vallottaa talonpoikain leirin. Mutta turhaan ryntäilivät sekä huovit että jalkamiehet kerran kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaillen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä; ilta pimeni, eikä ollut sotaväki vielä päässyt kyynäränkään vertaa edemmäksi. Jos nyt vaan Hämäläiset olisivat joutuneet lisäksi ja ruvenneet ahdistamaan toiselta puolelta, olisipa silloin Klaus Flemingille tullut aika kuuma löyly.
Hänenkin jäykän luonteensa oli kuitenkin jo sitä ennen vaara pehmittänyt; hän oli jo ryhtynyt sovitteluhankkeisiin. Tappelun jälkeen lähetti hän yöllä Knuutti Kurjen sekä Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi Pohjalaisille täyden vapauden linnaleiristä (sotaväen majotuksesta), siksikuin kuningas Sigismund, joka ei ollutkaan Ruotsin valtakunnassa asumassa, vaan kaukana Puolan maalla, itse ratkaisisi riidan-alaisen asian. Omasta puolestansa vaati hän tästä, että talonpojat hiljaisuudessa menisivät kotiinsa ja antaisivat kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkan, hänen käsiinsä. Tuskinpa lienee hän itsekkään toivonut Nuijamiesten suostuvan tähän viimmeiseen ehtoon, mutta, häpeä kyllä, siihen myönnyttiinkin täydellisesti. Eipä tiedetä, millä viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikien mielen niin peräti saattaa pyörryksiin.
Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta sovinnosta ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan. Ilkka, joka jo ajoissa huomasi "hänen nahkaansa kaupittavan", oli salaa hypännyt yhden ryöstetyn huovin hevosen selkään ja päässyt yön pimeyden suojassa pakenemaan. Talonpojat eivät siis enää voineetkaan täyttää sovintonsa pääehtoa. Se pelko siis nyt rupesi heitä ahdistamaan, että Klaus herra voisi luulla Ilkan paon tapahtuneen heidän luvallansa ja siitä rankaisisi heitä kaikkia. Vastarinnasta ei nyt enää voinut olla puhettakaan. Kukahan äsköisen tärkeän petoksen perästä olisi uskaltanut heille ruveta päällysmieheksi? Suurin laumoin alkoivat siis nuijamiehet paeta leiristänsä, kukin kokien pelastaa vaan omaa päätänsä.
Lähteissään muutamat pakenijoista jostakin syystä sytyttivät erään ladon. Se herätti Fleming'in etuvartijain huomion ja ne pian ottivat selvän asian laidasta. Tykin pamahdus saatti kohta koko leirin hereille, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttelivat huovit nurjinta vauhtia talonpoikien perään. Pari penikulmaa ajettuaan he jo saavuttivat ta'immaiset joukot. Tästäkös nyt nuijamiehille aika hätä tuli! He alkoivat viskata ulos re'istänsä kaikki saaliit, jotka olivat retkellään aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat sirotettiin pitkin tietä säkeistä, höyhenet karistettiin tuulen vietäviksi ulos patjoista, hopeiset astiat lennätettiin hangen rakoihin. Näin kevennettynä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, joihin huovit raskaissa rautapaidoissansa eivät saattaneet seurata syvän lumen tähden. Mutta paljon talonpoikia kuitenkin sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennen kuin puolivälissä sitä kahdentoista penikulman levyistä metsäkangasta, joka erotti Satakunnan Pohjanmaasta.
Nokian kohdalta meidänkin aikoina löytyvät monet sotakalut: keihään päät, kirveet y.m. ovat yhä vielä tämän kahakan todistuksena. Samoin on myös paljon aseita sekä ihmisen luita kaivettu Kalman mäestä, joka on virstan matkan päässä kartanosta etelään päin.
(Suomen Kuvalehdestä).
10. Ilkka.
Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauankin, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
Ja kuoli — hirsipuussa.
Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mutt' jaloin poika Suomenmaan
Hän oli aikanansa.