kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"
"Huomenta, huomenta! Minne matka?"
"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää kävellä."
"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi etsiä?" kysyi Keto.
"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."
"No niin, tuo hyöty — sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita."
"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen."
"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan kurjuudenkin majaa katsomaan."
Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"
"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään", sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.