— "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!…"
Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamiehen yksitoikkoisella äänellä.
"Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet ulapalla?…"
K. Suomalainen.
13. Sananlaskuja.
Mikä sodassa saadaan, se sodassa syödään.
Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
Veli velkaa tehdessä, veljen poika maksaessa.
Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi.
Edessä emoton lapsi emintimän leipoessa.
Parempi emosen vitsa kuin vieraan vehnäleipä.
Karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri.
Pere pellon kuokkii, pelto perehen ruokkii.
Talonpoika vuoden poika, kauppamies venehen poika.
Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.
Kyllä rukki ruoan tuopi, kehrävarsi keittämistä.
Jonka saapi vuolemalla, sen syöpi nuolemalla.
Kurja kankahan kutoja, vaivainen venetten seppä.
Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin nenästä.
Laari langat kehräjääpi, aitta kankahat kutoopi.
Kukko talon ilmottaa, haukkuu koira korvessakin.
Suojaa puna meressä, vettä pilvi luotehessa.
Pelottaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataapi.
Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.
Ei pohja suvea kiellä, eikä kylmiä etelä.
Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
Itä kesän istuttaa, länsituuli lämmittää.
Varis huutaa iltasella huomeneksi hyvää säätä; varis raakkuu
aamusella päiväksi pahaa säätä.
Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi
kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään.
Kiiskinen kaloja vanhin, vata vanhin pyydyksiä, pata vanhin
astioita.
Ei ole aittahan asiaa, eikä tietä kellarihin, kun on juomiset
joella, suurus suolla sammalissa.
Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee.
Tule joulu, koska joudut, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi,
paarman jalka, peipposen peräpakara.
Ottaisin minäkin orjan, pitäisin minäkin piian, jos se syömättä
eläisi, tarkenisi vaattehitta.
Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomen
kukka kolmantena.
Keitä munaa, et saa lientä; neuvo hullua, et saa mieltä.
Milloin laiska työn tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei
kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
Ole orjana kokilla, käskyläisnä keittäjällä: vedä vettä, kanna
puita, näe nälkää kaiken päivän.
Paljo on mustia merellä, ei ole kaikki hylkehiä; paljo on kantoja
kaskella, ei ole kaikki karhun päitä.
14. Koivuni jouluyö.
Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu. Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.
Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen; kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat, virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet, tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin, siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi. Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan, jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei sittenkään huolinut kukaan.
Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi. Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa. Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun, minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle: "Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala, joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun, on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."