A, Kivi.
7. Puijon mäki.
Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole sykähtävin sydämmin useasti ihaellut synnyinmaansa somia näkyaloja! Kas tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa; kaikki on siinä jylhää, vaan sentään sopusointuista ja silmää mielyttävää, somaa. Käy vähän matkaa metsän halki, tulet ehkä kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä, ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmis-asunnoita. Etäällä, järven toisella puolella, siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla. Tällaisia näkyaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen nientä, vaan erittäinkin on Savo niistä rikas.
Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli. Kauniina kesä-iltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinervillä salmilla keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa nientä kohden, jonka keskisellä mäellä parhaallaan luontoa ihailet. Tämä ilmottaa kohta, ett'ei luonto täällä enää ole kokonaan omassa vapaudessaan, ett'ei Tapio ole enään täällä yksin-omaisena valtijaana. Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin Kuopiolaisille Puijon mäki on.
(Suomen Kuvalehdestä).
8. Sudenpyynti suksilta.
Melkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen käytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella, silloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta sukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole, pääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin tai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein kiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää jaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin jäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen velvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja saaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä ylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä vainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka kentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä luultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja kiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo kavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa päästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta tuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten toiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja jos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon, josta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon päivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein hiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa edessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat nyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä, harppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta saakin viimmein nyt kokea, että "kaiken kierrät, surmaasi et kierrä." Likelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on terävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan kylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on loppu.
Tämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista keinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee paha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin, koska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat vaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä, jotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se mieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin säilyvänsä.
(Suomen Kuvalehdestä).
9. Suksimiesten laulu.