Karhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta pulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa tietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli ihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren kynsistään, sanoen: "Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän, joudathan olla rauhassa, raukka". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Viimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.
4. Totuus ja Valhe.
Totuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: "Mikä mies sinä olet?" Totuus sanoi: "Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä taida valehdella". Totuus kysyi Valheelta: "Mikä mies sinä sitten olet?" — "Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua". Niiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: "Syökäämme sinun evääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies kantamaan." Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan Totuudelle ruokaa, sanoi vaan: "En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi puhkaista". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut sittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin. Valhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon harjalle. Ensimmäinen sanoi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä kirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen korttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän näkisi selvemmin kuin ennen." Toinen korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa vaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että alttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin syvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee". Kolmas korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa maksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos saarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei ikänä vesi loppuisi."
Totuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi vettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin paljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse ja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon mukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi Totuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että kaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla palkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas kävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen kanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen. Kohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski Valhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle. Totuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin taas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Tässä kirkkopihalla on sokea mies." Toinen lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Se olisi tapettava." Kolmas lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava." Kaikki korpit lensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen samaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.
5. Suulas akka.
Oli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja kalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja alkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa saisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla, sen muille heti kertoo. — No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä löytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän vaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan. Kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä; huomenna käymme tuomassa rahat sieltä." "No, vai sinä aarteen löysit!" sanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten. Aamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko akallensa: "Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys." Kun katsotaan saalista, täällä on metso rysässä. — Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä taas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta kaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan mieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä. Vaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat koirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko akalleen: "Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka miestään lyöpi." Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. — No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut menemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta eilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme; ne olivat suuria ne takat." "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. — "Tuolta, tuolta metsästä", selvitti akka kiireissään, "Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme, siitä edemmäksi menimme, niin…" "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki? Tuota eivät usko hullutkaan." — "Usko pois", arveli akka, "löysimme me aarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi." "Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt", huusi isäntä suuttuen, "kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene matkaasi, taikka…"
Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi minkä joutui kotiinsa eikä sen jälkeen enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmotella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikessa puheessansa. Sen pituinen se.
6. Hiidenkivi.
Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja kaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran kevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri Suomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja heleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa. Mutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas jälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura pitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja likemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on ennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies vasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura, punaten verellänsä valkean lumen.
Silloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi äkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen linnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään joutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas, vaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön paino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.