"Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä."
"Ka, eikö ole kiskonut — kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi — muuhun ei nyt enää päreitä tarvitakkaan."
"Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa", sanoi äiti.
"Mutta tuvassa poltetaan lamppua", sanoi isä.
Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että lamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.
Heti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.
Vaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi, "mitä se isä nyt tekee?"
"Panen öljyä lamppuun."
"No, vaan särjethän sinä sen — mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka irti väänsit?" — Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla. Sitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että se tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa mahtoi olla öljyä.
"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?" kysyi äiti taas, kun kaikki ne irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti lampun kattoon.