"Entäs jos ei kiskottaisikaan."
"Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee."
"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu." Kun isä tämän sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.
"Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakkaan."
"Vai ei tarvitakkaan", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen havuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti ulos.
Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä sitten sanottaisiin meidän syyksi.
Ikävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli yhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi aina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.
"Tuolla tulevat lamppulan lapset", huusivat kylän lapset, kun näkivät meidän tulevan.
Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin kysyimme me, "mitkä lamppulan lapset — eihän meidän talon nimi ole lamppula."
"Jos kohta — vaan eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?"