"Ei sitä koetella tarvitse — pitää se uskoa koettelemattakin."
"No, no — en minä häntä tahdokkaan", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.
Äidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi selittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan lampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä polttaakkaan.
Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen pienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi, ett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.
"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää tarvitse" — ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.
"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa", sanoi isä, mutta Pekka ei enää puhunut mitään.
Vähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen orrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin, kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet, mutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että "annas kunhan isä näkee — mitähän sanoo!" Ja kun isä sen näki, astui hän kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt niin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? "Kenkiänihän minä tässä paikkaan", sanoi Pekka. "Vai kenkiäsi sinä paikkaat — mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse."
Ja Pekka lähti.
Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki kartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen mustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa — pappilaa lukuun ottamatta — alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja siellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.
Vaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan tehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.