Oli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen emännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot kädessä, astui huoneeseeni — arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan en koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen herättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla voinut päästä selville. — Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti hän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani selvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni ennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin, Kyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin "Lapin raukoilla rajoilla", ei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä lappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi puhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä siirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on tosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka eivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo kokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten tavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista talonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille jotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja perunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin jyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.
Vaan palatkaamme jälleen varsinaiseen kertomukseeni Jaakonpyhän lauantaista.
Noustuani rankisen [Rankiseksi sanotaan valkoisesta, hienosta kankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin taloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin, puuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta, porontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka pitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman käyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä kokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla mihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin määrääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko myöhästynyt. — Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa edellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna matkustaisin Inarin kirkolle.
Vaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en tavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten, että jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi joutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon miehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä selvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan sattui löytämään — täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat tarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. — Kummastellen veneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista "proomua" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on rakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita vuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden joukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.
"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?" kysyin minä edelleen.
"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin karttuu, ennenkuin olemme Inarissa", vastasivat miehet, "eikä veneen tästäkään tarvitse tyhjänä lähteä" — on huomattava, että Mikkolan talo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta; taloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin veneen täytettä.
Vähitellen rupesikin väkeä "ylikylästä" tulvaamaan rannalle, veneen kohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli unohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta kumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti ottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa kastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä pitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun hän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit lähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka talosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos jossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten sukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava, ennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.
Kun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä kuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman hidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen suussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli taas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen vaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä airoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä venekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä, ihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se etelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi tuskin aavistaa, että luonto täällä
"Lapin maassa laukeassa,
Ahoilla vesattomilla"
on niin viehättävä, että sen vertoja saa etelässä hakemalla hakea.