Erittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät, kolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan koskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää ja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja kasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat Ivalojoessa n.s. vuopajat. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön seuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään. Vuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea kulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein järven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen, leveämpään aukeamaan j.n.e. — tiesi, kuinka pitkälle. — Ihmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista matkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse veneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen ihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli vielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa, joiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja pienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä Inarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.
Matkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan "Kyrö-Aatamin" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi minulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin syystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: "nimeä saaret vailla" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen mukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä, ainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.
Moneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin matkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle "Päiviön kiven". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan nostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta voimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt palamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa, seidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti ahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut, että hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset vainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli Päiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren vesitulvan, josta "Päiviön tulvan" nimellä vieläkin on säilynyt muistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa ja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella veden nykyisestä pinnasta.
Erääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. — Siinä oli kaksi lappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät joutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin sattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin kaatuivat molemmat; riitakumppanit. — Sitka, kummankin lemmitty, itki monet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi siitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan kuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea kutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä Sitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin kertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen tuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä Pohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.
Kuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet erään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset vanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa. Laskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä ystävällisellä "buöre-bäivi'llään" ja kutsui meitä tuvassa käymään — ei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan aikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen kutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä, minkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto oikeastaan oli — suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon alle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto, joka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi tupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin jälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat uudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut, lattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon edustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti jäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän Inarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen perunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto, "kesäpaikka", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä mantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa kalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi metsemmässä.
Kun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue, nyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro tuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin toisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle kerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet keskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia osaakkaan. — Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä, sen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin harras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme lappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun tuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. — Pieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme veneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme seuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet häntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän, vieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden huomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin huomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä, lohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen suomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia eläinsatuja.
Juhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän pitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren mantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut — purje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen tuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa, Ukonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni. Ukonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin saapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon. Merkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan näköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä sitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään puolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni tähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.
Lähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta, joihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla rauhassa metsän pedoilta.
Viimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa. Rantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä riisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella vaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen pituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso määrä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet kymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon edempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9 penikulmaa — Kyröstä on noin 5 penikulmaa. — Lappalaiset tekevät muuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo perjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset paluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että "kirkkopyhät" — Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai — ovat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja muut yhteiset asiat toimitetaan.
Kirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s. kirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset kirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli aivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei olekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin rankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.