"Paljonko sinä saat palkkaa?"
"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua."
Pojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja tuiki vähän kehittyneeltä.
"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?" kysyin pojalta, koetellakseni häntä.
"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi", sanoi poika vakaisesti.
Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.
"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi", kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.
"Kyllä, kunhan tässä tie paranee."
Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.
"Älä Jumalan tähden aja, älä aja", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.