"Tpruu, tpruu!" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.
"Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie", sanoin hänelle tovin perästä.
"Kyllä, kun minä ensin käyn."
"Missä käyt?"
"Tuolla tiepuolessa vitsan leikkaamassa."
Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita virstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas kärryissä.
"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon", sanoin hänelle nuhtelevaisesti.
"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut hevosta", arveli poika.
Nyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin kiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon kärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua tuolla paremmalla tiellä.
"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi", sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.