Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja isot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.
"Älä veli kulta aja!" sain viimmein hänelle ärjästyksi.
"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli", sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan kuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.
"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä", sanoin jälleen tovin päästä.
"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos ajamatta olen", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.
"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?" kysyin pojalta kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.
Poika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi kaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.
"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?" sanoin hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin joutuvan hämille.
Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja miehevän näköiseksi.
"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii", sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.