"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä vaihtaisin pois koko otuksen."
"Kenenkäs se sitten on?"
"Talon."
"Sanoittehan olevanne isäntä."
"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin", sanoi mies hätäyksissään.
"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä on eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka", sanoin hänelle melkein tuimasti.
Mies totteli ehdottomasti.
Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä vereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman näköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja, haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka hakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. — Hirveä oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen "palasti kotia päin" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä, sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.
"Voi hirveitä ihmisiä!" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi puoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui hän kantamaan kapineitani.
"Onko teillä lointa muassanne?" kysyin häneltä.