Jälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan menojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.
"Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?" kysäsin häneltä.
"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.
Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota hyötyäkseen.
"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä ajaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä", esittelin hänelle.
Hän antoi sen minulle mielihyvällä.
Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi mies tuimasti. "Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että hevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. — On kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä", porisin hänelle puolisuutuksissani.
Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.
Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi syöttämään sitä hevosellensa.