Eikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla tavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä, joka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra ensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin kosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja uurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy vielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa paikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin ylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan Imatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli silloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä nykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran arvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan könkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista vaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä sillä myös — kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu — ole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa on pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi, koska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi pienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi yhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo Imatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Ylikäynyttä Imatran.
(Suomen Kuvalehdestä).
10. Koskenlaskijan morsiamet.
"Äl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekkin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi kuinka kirkas on illan kuu
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois.
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel' entää;
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli häitä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa
Ja koskien kuohua katsastaa.