Sydän on Vellamon neidolla!
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan.
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään näyttää?
— Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Vellamonneidonpaasi,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mutt' neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan- onneaan.
A. Ahlqvist (Oksanen).
11. Kuvaelma Suursaarelta.
Seuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen lahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen kotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää meren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla sen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka jylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja, kansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren valtaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken Suursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan, kun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin yksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin kuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa tässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan sinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä hetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken ikävyyksistä.
Keskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein, kohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee, joka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland] autiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät kuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi tultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas häämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja Lounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti Suomen maaemästä ja heitetty mereen "laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi." Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet myrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä — paikka paikoin vaan ovat nämä uurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin avonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan kelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret suojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.