Milloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren selälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän selvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli tunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä Suomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja korkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen kolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on kuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme tahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi "Lapinlahti" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi munkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka keskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen jalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen valtioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että Suursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää kaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin ja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.
Paremmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa vastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen osottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta ensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren kielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas kertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran matkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen Kiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen, jonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren asukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät suostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat heidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä nytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.
Miten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari lähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan, jolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa. Tosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla, joista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren osaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti vaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia sitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa, etkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven tarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta hyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa yhdelle lehmälle. Pikkuisia "tuhlimaita" (potaattimaita) näet siellä täällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää, siksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat. Meri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee elinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö on hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen vuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös vilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee johonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa kutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon kaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa sekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne kuivataan joko kalliolle hajotettuina tai "kärytpuihin" ripustettuina. Nuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin, joita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa, vaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n talon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa kussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut osottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan väki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin vanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla nuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen saakka — aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa kuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä suuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.
Mutta — seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo puolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä kotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat airoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin parhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän kuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta — pulakkeita eli kuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu — tai tarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei mitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun viimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on iltavedon aika. Nuotta "potkitaan" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää sitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa käytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin perämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se melkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa joutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti vedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja asetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia itselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo niin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen polstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä suussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen päänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat näitten esimerkkiä tai keskustelevat "päivän kysymyksistä." Joskus kuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et kuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia, joita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on yhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta Eestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.
Mutta, ei ole enää aikaa loikoa, "pimeintä aikaa" täytyy koettaa. Saalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä kaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa, jota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä syystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä ja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa oman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin täyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan kiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja suolataan suuriin tynnyriin "viroreisua" varten. — Ilma pysyy yhä kauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan soudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään nuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen vuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän tietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen talvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan kumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja osottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa. Ennen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen valmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.
V. Porkka.
12. Uudistalo.
Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi oli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta penikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita, jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata, polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä aikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei reki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina poikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä. Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta alkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni ja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin jäädä vihdoin väsyneenä — uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin — kuolemaan. En kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana, sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan rannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle ilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla niin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka vihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin. "Tuollahan se on tavottamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä suojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle, toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri häkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha huonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.
Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se luvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa yöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.
Tällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä huomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin ryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua pakoon kiivennyt.