Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä; luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa perheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä jäljestäpäin puhuteltuani; — ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen luonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä selvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.
Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.
— "Eikö tässä talossa olekkaan nuorempaa miesväkeä?" kysyin minä.
— "On minulla mies", vastasi vaimo.
— "Missä se on kulkemassa, koska ei sitä kotona näy?" kysäsin taas.
— "Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia särkemässä", vastasi vaimo.
— "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"
— "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä myöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta, tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin", sanoi vaimo innokkaasti, jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat surut ja huolet.
— "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.
— "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta on myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä", lausui vaimo luottavasti.