Tuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta; sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa tuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet. Selvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.
— "Onko lapsi kuollut?" kysyin heiltä hiljaa.
— "Pikku Heikki ei ole enään elävien joukossa", sanoi äiti surullisesti.
Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin: suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.
Kun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.
Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun maita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:
"Ken taistelut ne kaikki voi
Kertoilla kansan tään,
Kun sota laaksoissamme soi
Ja halla nälän tuskat toi?
Sen vert' ei mittaa yksikään,
Ei kärsimystäkään."
P. Päivärinta.
NELJÄS JAKSO.
1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto.