— "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin ilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka vaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.
— "Minä pelkään, että heidänkin sairas lapsensa kuolee", sanoin taas.
— "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.
Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista, vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän — niinkuin ennen olen kertonut — suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut — sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. — Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan kotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi sisällinen syy — rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan tuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi minun uni.
Minä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli kovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja parvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt tuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni viette?" sanoi hän haamulle. — "Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien lumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan, mihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"
Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä, pärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on — kuollut.
— "Oletteko jo käyneet tuvassa?" kysyin ukolta.
— "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt", vastasi ukko huolimattomasti.
— "Katsomassa vieläkö lapsi elää", sanoin hänelle.
— "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.