Elli. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä.
Leena (itkien). Niin, käsketään kyllä, — mutta… hoi oi — ihminen on heikko, herra paratkoon — hoi oi — ja tuo paha sydän — niin, herra paratkoon — hoi oi — se on niin paha.
Anna (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?
Roinila. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.
Leena (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt. Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin! Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.
Anna. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.
Roinila. Mistä sinä sen päätät, mamseli?
Anna (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.
Roinila. Niin — tunnet! — Ole vai.
Olli (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.