Roinila. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.
Leena. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ell'ette minua usko.
Roinila. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli.
Leena. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.
Roinila. Mikäs sitten? Vanha piikako?
Leena. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista elämää ruvetaan pitämään.
Roinila (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.
Leena. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas. Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.
Roinila. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä.
Leena. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.