Roinila. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.
Anna. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella tyhjänpäiväisellä riidalla.
Roinila. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa siitä.
Anna (menee tupaan).
Roinila. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.
Leena. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.
Anna (tuo kaljaa puutuopilla).
Roinila (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan). Hapanta sekin oli.
Anna (vie tuopin takaisin tupaan).
Leena. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.