Roinila. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat, tappelevat — (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi.
Elli (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, — eikä Eero liioin.
Roinila. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät olleet.
Elli (painaa päänsä alas; on vaiti).
Roinila. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!
Elli (hiljaa). En mitään.
Roinila. No, elä sitten puhu. — Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla miehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei, päin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh — eikö tahdo tuo häkä lähteä päästäsi, vai?
Anna (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).
Roinila. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa sanaakaan suustasi?
Anna. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.