Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin, niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati. Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta tulit?" — "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi." Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen, täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa olikin.

Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan. Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle, sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani: sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani, variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" — Sen pituinen se.

PAKENIJAT

VETEHISELLE LUVATUT LAPSET

Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan; lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä, käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä. Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut; vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset. Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei Vetehinen saisi.

Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." — "Se on makeista makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" — "Kivi." — "Mikäs karkeista karkein?" — "Terva." — "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle: "Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa. Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna ruokaa." — "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on makeista makein: maammon maito." — "Mikä on pehmeistä pehmein?" — "Maammon syli." — "Mikäs kovista kovin on?" — "Taaton sydän." Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset, millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan, vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin nouse selkääni." — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin." — "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan, se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" — "Vai jo tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle, sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse, johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä. Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen puusta laulamaan:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."

"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan, saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas. Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää, mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet selkääni?" — "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi minulla sisarkin otettava." — "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan elä kaukaa viivyttele." — "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta, tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" — "Elkäähän hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä, harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:

"Tii, tii tiaistani, vati, kuti varpuistani: ukko peitti peittosen, minä sen siitä näin."

"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä, itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy: "Etkös lähtisi selkääni?" — "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika, "vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa." Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita, sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" — "Koehan juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä tulevaksi." — "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." — "Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat jo toisella puolen koskesta.