Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Jo pääsin viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" — "Tule vain", vastasi poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä, vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi, revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä istumaan loukkoon.
Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi. Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita. Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät siivolla olemaan.
Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen, kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään, minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan, työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä. Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä. Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni." Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon, vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää, juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin ennenkin.
Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään. Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille, arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." — "Niin teit, isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan, heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt vanhaan kotiin osoitella.
Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo, että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa. Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään. Min lienee elettykin. — Sen pituinen se.
HÄRÄN KORVISTA SYNTYNEET KOIRAT
Oli ukko ja akka ja heillä kaksi kaunista lasta, poika ja tytär; vaan kuolivat vanhemmat, ja veli ja sisar orvoiksi jäivät. Surevat kuolleita aikansa, niin sanoo veli: "Lähtekäämme, sisko, ulos kävelemään, eihän auta iätse sureminen." Tyttö mieltyy tuumaan, ja lähdetään yhdessä, astutaan tietä myöten. Tulee siellä Paholainen heitä vastaan, sanoo tytölle: "Etsi sinä päätäni." Pojalle sanoo: "Sinä olet valmis syödäkseni." Tästäkös hätä raukoille! Etsii tyttö, etsii Paholaisen päätä, ei tohdi vastustella; vaan poika sill'aikaa rukoilee Jumalata päästämään vielä pahan miehen käsistä, jolle pistää unineulat korviin. Se siitä nukkuu päätä etsittäessä tytölle syliin, ja aletaan neuvotella, miten pakoon päästä. Nähdäänpä härkä taivosella, niin rukoillaan sitä avuksi. Heti lankeaakin siitä härkä heidän eteensä, sanoo: "Nouskaa selkääni, sysätkää Paholainen mättäälle nukkumaan." Tyttö samassa sysääkin Paholaisen sylistänsä, heittää hänet mättäälle makaamaan ja nousee veljensä kera härälle selkään. Lähdetään siitä nyt ajamaan, mennään, mennään, minkä keretään, niin tulee tulinen koski eteen, vaan ajetaan siitäkin päällitse ja päästään toiselle puolen. Siinä virkkaa selässänsä istujille härkä: "Ottakaa huivi korvastani, sivaltakaa sillä maata, niin tulee teille huonukset tähän." No, eihän muuta, ottaa poika huivin ja sivaltelee sillä maata, niin syntyy samassa huonukset heille, niin kauniit, ettei kuninkaalla parempia. Siitä härkä taas sanoo pojalle: "Nyt minut pitää tappaa; tapettua ota korvat, pistä kormantoosi, eikö niistä sinulle mitään hyvää tulisi." Poika tekee silloin kuten käsky oli, tappaa härän ja korvat panee kormantoonsa, niin niistä syntyy hänelle koirat semmoiset, että jos mitä yrittäköön, sen saa. Lähteepä niine koirinensa metsälle, viipyy siellä aikansa, niin tulee jo paholainen tytön luokse, rupeaa häntä hyväilemään; ja tyttö mieltyy häneen, ollaan, pakistaan siinä kuin ystävykset ainakin. Kuluu päivä iltapuoleen, niin ikkunasta kun katsotaan, nähdään jo pojan koirinensa metsältä tulevan. Pelästyy Paholainen sitä, sanoo tytölle: "Nyt nuo kirotut koirat repivät minut, peitä minut karsinaan, ehk'ei sieltä löydettäisi." Tuskin saikaan tyttö peittäneeksi, kun koirat isäntänsä kera tulivat pirttiin, niin jo luotiihe haukkumaan karsinan päällä. Kysyy veli: "Mikäpä karsinassa, kun noin koirat haukkuvat?" — "Leipäpalasia sinne on kirvonnut, niitäkö etsiteltäneen", virkkoi tyttö; hän näet Paholaista toivoi mieheksensä, sentähden ei sanonut.
No, kuluu se yön seutu, niin poika huomenna samatse lähtee metsälle, siellä riistaa pyytelee koirillansa. Pääsevät kotona olijat silloin omin valloin elämään ja pakisevat keskenänsä, niin sanoo Paholainen tytölle: "Nyt kun veljesi metsältä palaa, sinä yhdeksän lukon taakse maanita koirat, ettei heistä pelkoa ole." Tulikin illemmalla poika kotiin, niin Paholainen taasen karsinaan peittäytyi, vaan tyttö meni veljeänsä tuvan ovelle vastaan, sanoi: "Käypä, veikkoseni, jauhoja yhdeksän lukon takaa aitasta, minä en joutaisi, rokkapata kiehuu." Poika silloin kääntyi ovelta heti, lähtee jauhoja tuomaan, ja koiratkaan eivät hänestä jää, lähtevät jälkeen; vaan sisar oli edeltä sinne leipäpalaa luonut, kalapalaa luonut, lihapalaa luonut, niin koirat niitä jäävät syömään, eivät muistakaan isäntänsä kera aitasta tulla, sinne salpautuvat. Tulee pirttiin poika, niin Paholainen jo käypi vastaan siellä, sanoo hänelle: "Ole valmis lounaakseni." Sanoo poika: "Kun vielä kylyn ennen saisin lämmittää, pehmeämpi liha tulisi syödäksesi." — "No, mene, ruttoon lämmitä", ärjäisi Paholainen, vaan ei antaisi sisko, sanoo: "Sitä siinä lämmittelemään, syö rutompaan pois." Laski kuitenkin Paholainen, ja poika ottaa kirveen, lähtee halkoja hakkaamaan. Hakkaa siellä, hakkaa, niin lintunen ylhäällä ilmassa laulaa: "Leikkaa, leikkaa puitasi vielä vähän aikaa, jo ovat koirasi kahdeksan lukon takana." Pirtissä taas sisko pakajaa Paholaiselle: "Tuota tuohon halkoja päästit leikkaamaan, kun et rutompaan syönyt, vielä pääsee käsistäsi." Poika sillä välin hakkaa yhä, leikkelee puita ulkona, niin lintunen taasen laulaa ilmassa: "Leikkaa, leikkaa, poikaseni, vielä vähäsen, jo ovat koirasi seitsemän lukon takana." Tuleepa siitä jo Paholainen, sanoo pojalle: "Etkö rutompaan joudu, en minä sinua kaikeksi päivää pannut tähän halkoja leikkaamaan." Tuossa lauloi taasen lintu hiljaisempaan ilmassa: "Ala panna, poikaseni, kyly lämmetä, jo ovat koirasi kuuden lukon takana." Poika siitä alkaakin panna kylyä lämmetä, ja lintunen aina kerran toisensa jälkeen lauloi: "Ala jouduttaa kylyä, ala uuni riuvotella, ala vettä kantaa, ala vastaa laatia, ala päältäsi riisua, jo ovat koirasi viiden, neljän, kolmen, kahden, yhden oven takana." Kyly kun sillä tavoin joutui viimeinkin, kävi Paholainen syömään poikaa; vaan koiratkin samassa pääsivät viimeisen lukon takaa, tulivat kylyyn ja kisalsivat Paholaisen halki. Sanoo Paholainen koirien revitellessä tytölle: "Sinä ota torahampaani, sillä piirrä veljesi päätä, niin hän kuolee; vie siitä hammas lampiin, niin minä uudellensa virkoan."
Pani sisar sen mieleensä, otti kylystä Paholaisen torahampaan ja sillä veljensä päätä piirtää, niin se siitä kuolee ja viedään maahan kuin ruumis ainakin; vaan torahampaan kantoi tyttö käskyä myöten lampiin, niin siitä Paholainen virkosi uudellensa, tuli taasen eläviin. Koiratpa kun kotvaan eivät näe isäntäänsä, käypi heille ikäväksi, ja saavat etsimään, mistä tuo löytyisi. Viimein sieltä täältä etsittyänsä tulevat kalmistoonkin, niin sieltä haju nousee heille nenään. Kaivoivat silloin ruumiin maasta ylähäksi ja nuolivat, nuolivat päätä, kunne meni hampaan haava umpeen. Siitä vertyi jo poika uudellensa elämään, hyppäsi ylähäksi ja sanoi: "Ohoh, kun viikon makasin!" Koirat siihen vastasivat: "Vielä olisit viikomman maannut pahoittasi koirittasi", ja puhuivat isännällensä, miten Paholaisen torahampaan hänen päästänsä löysivät. Tästä arvataan nyt asia, että sisko se on kaikki laatinut, ja mennään pirttiin, jossa revitellään Paholainen ja hänen morsiamensa; vaan itse hyödytään hörtsäksi, parataan partsaksi. Siitä elämään päästään. Poika syöttää, juottaa, luonansa pitää koirat ikänsä. — Sen pituinen se tarina.