Ennen aikaan, mikä sen enää muistaakaan, milloin se oli, sai Perkele valtaansa kuninkaan pojan, josta teki itsellensä hevosen, muutti sen semmoiseksi oriksi, joka neljä kertaa hyppäsi vain, niin virsta matkaa oli tehty. Sai niin ikään yhden kerjäläispojan kuninkaan vallan alaisia itsellensä, ja sen pani oritta ruokkimaan, niinkuin renkipojaksi itsellensä. Pojan piti asua hevosen kanssa yhdessä ja katsoa sitä hyvästi. Menipä itse isäntä kotoa, minne lienee mennyt, niin kielsi lähtiessänsä, ettei hengen haastolla saa mennä hänen huoneessansa käymään; mutta hänen poikessa ollessaan puhui ori pojalle: "Mene kuitenkin isännän huoneeseen, joskopa kielsikin, mutta elä koske mitään, vaan katsele tarkkaan kaikki, tiedustele, mitä siellä on ja mitä siellä kuuluu." Poika teki, minkä ori käski, meni isäntänsä huoneeseen ja näki siellä paljon kummia kaluja ja aineita. Oli iso sammio täynnä verta oven pielessä. Seinällä näki suuren summattoman miekan riippuvan naulassa. Katsahti arkkuun, joka oli nurkan loukossa, niin siinä oli yhdessä komerossa vähäinen pieni kivi, toisessa havun lehvä, kolmannessa malja täynnänsä vettä. Kohta pojan siellä käytyä tuli jo Perkele kotiin ja ymmärsi heti pojan käyneen hänen huoneessansa, niin torui siitä armottomasti poikaa: "Likimaitse että pääset hengissä", sanoi, "vaan käypäs toinen kerta, niin sinut paha perii." Sillä kertaa poika kuitenkin pääsi rukouksilla vapaaksi ja alkoi isäntänsä hevosta katsoa niinkuin ennenkin.

Elettiin aikaa vähäsen, niin Perkele niin ikään läksi matkoillensa, montahan sillä on asiata toimiteltavaa, ja vielä kovemmin vakuutti poikaa, sanoi: "Käyhän vielä huoneessani, niin sitten minä tapan sinut." Vaan mitäs siitä? Tuskin pääsi Perkele talon tienoolta, niin ori taasen puhui pojalle: "Mene kuitenkin huoneessa käymään, elä pelkää yhtään, tyydy siihen, mitä minä sanon." — "Mitäs minun nyt pitää tekemän, kun minä siellä käyn?" kysyi poika. Ori neuvoi: "Koeta sitä suurta miekkaa kädelläsi, liikkuuko tuo vähänkään" — se oli niin iso, ettei se paljon liikahtanut tavallisen miehen koetellessa — "jos ei se liikahda, niin kasta pääsi siinä verisammiossa, joka on oven pielessä, ja koettele sitten miekkaa uudellensa, jaksatko nostella." Poika teki sen, meni, koetteli miekkaa, vaan se ei hievahtanutkaan. Kastoipa päänsä verisammiossa, niin lakki alkoi paistaa kullalta heti, ja poika tuli siitä niin voimalliseksi, että miekka kohta oli kepeä hänen liikuttaaksensa. Meni siitä sanomaan orille: "Jo nyt miekka keveni." — "Hyvä se", virkkoi ori, "mene nyt, perimmäisestä huoneesta ota verkanuttu päällesi, toiseen lakkariisi pistä arkusta se pienoinen kivi, toiseen havun lehvä, tukitse siten se vesimalja, peitä hyvästi, ettei läiky yhtään, ota miekka, pane vyöllesi ja tule luokseni talliin." Poika tekikin kaikki kuten neuvo oli ja tuli sitten talliin kaiken sen tavaran kanssa, minkä isäntänsä huoneista oli saanut. Täällä ori virkkaa hänelle: "Istu nyt selkääni, niin lähdemme karkuun koko Perkeleen kodista!" Sehän oli pojankin mieleen semmoinen tuuma, samassa nousikin orillensa selkään jo, ja lähdettiin pakenemaan sieltä.

Tulipa Perkele matkoiltansa kotiin, niin havaitsi kaikki tavaransa kadonneen huoneista, ja talliin kun meni katsomaan, sekin tyhjänä oli. Lähdepäs siitä nyt pakenijoita ajamaan perästä suurella voimalla tavoittaaksensa heitä. Pojan ori kyllä hyppäsi neljästi vain virstassa, mutta kumminkin olisi Perkele saavuttanut, ellei estettä tullut väliin. Hevonen näet, kun kuuli jytinän jäljeltänsä, sanoi pojalle: "Katsopa taaksesi, näkyykö mitään tulevaksi." — "Tulee sieltä niinkuin musta pilvi ikään kohisten jäljeltä", vastasi poika. Ori siitä sanoi pojalle: "Ota kivi lakkaristasi, heitä se jäljelle." No, poika heittikin kiven samassa taaksensa, ja siitä tuli niin jyrkkä, mahdoton kallio heidän jäljellensä, ettei Perkelekään päässyt siitä ylitse, vaan juoksi kotiinsa hakemaan aseita, joilla vuorta piti särjettämän. Toi sieltä suuren, mahdottoman kirveen kanssansa ja teki vuoreen kolon, josta pääsi kulkemaan. Tie kun oli aukaistu, rupesi heittämään kirveensä kallion koloon, palatessansa siitä sitten ottaaksensa; vaan tuli kettu, vuorta myöten juosta lipotteli, ja sanoi: "Eläpäs heitä kirvestäsi siihen, minä varastan." — "Enkä heitäkään kirvestäni, vien kotiini", sanoi Perkele ja juoksi takaisin taas hirmuisen matkan — viipyihän se siinä! Kotona käytyänsä lähtee taasen ajamaan varkaitansa, vaan ori älyää sen jo kaukaa ja kysyy entiseen tapaansa pojalta: "Näkyykö mitään tulevaksi?" Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee." Ori silloin käski pojan heittää havun lehvän lakkarista, ja se kun heitettiin tielle, siitä tuli niin suuri, sakea hongikko, ettei päässyt Perkele lävitse sen suuren voimansa kanssa, mikä hänellä oli. Juoksi kotiinsa ja haki sieltä sen suuren kirveensä taas, jolla hakkasi hongikon edestänsä. Heitti sitten kirveensä kannon päähän ja arveli lähteä edellensä; vaan kettu taasen juosta luikertaa siihen häntä suorana ja sanoo: "Eläpäs heitä kirvestäsi, minä varastan sen siitä." — "Enpä heitäkään kirvestäni", virkkoi Perkele, "vien kotiini", ja läksi juoksuttamaan kirvestänsä sinne, ettei kettu saisi. Poika sillä aikaa vain pakeni orin selässä; vaan ei kovinkaan kauaksi vielä päästynä, kun kuului taas jyrinä jäljeltä. "Katsopas taaksesi", sanoi pojalle ori, "näkyykö mitään tulevan." Poika vastasi: "Entinen pilvi taas nousee, samankaltainen kuin äskenkin." — "Heitä jo vesimalja tielle", neuvoi ori, "se meidät ehkä pelastaa"; ja poika kun heitti, siitä tulikin niin suuri järvi semmoinen, ettei Perkele päässyt ylitse. Ei hänellä ollut laivaa eikä venettä eikä muuta, vaan rupesi juomaan sitä vettä päästäksensä kuivin jaloin järven poikki. Joi vain, joi vain ja pani sisäänsä, mutta vanteen vääntäisi mahansa ympärille, ettei repeäisi. Tulipa silloin kettu ja puri vanteen poikki, niin maha halkesi juodessa, vesi pääsi valloillensa, ja Perkele hukkui veteen, ei tavannutkaan ajettaviansa.

Päästyänsä Perkeleestä läksi poika ajamaan kuninkaan kotiin, yli portin heti hyppähytti orinsa ja tuli pihaan semmoisissa kauniissa vaatteissa kuin hän Perkeleeltä saanut oli, suuri miekka vyöllä. Vaan ei hän ollut siellä muuta kuin näyttihe vain, ettei kuningas tiennyt, kuka se oli, joka semmoisella jyräkällä hänen pihassansa kävi, vaikka oli oma poikansa sillä hevosena. Ei kuitenkaan linnalta kauaksi mentynä, vaan ori, joka tunsi vanhat ruokamaat, neuvoi taasen poikaa, sanoi: "Vie minut tuonne tammikkoon ja hanki heiniä eteeni, että pääsen syömään, vaan mene itse, kun ensin heität vaatteet, miekat ja kaikki satulaan, kerjäläispoikana kuninkaan kartanoon ja pyri ruohomaan kitkijäksi, että itsekin saat ruokaa, ja ota niitä ruohoja vähän, mitä siellä on, ja tuo minunkin syödäkseni." Poika tekikin neuvon mukaan ja pääsi linnalle ruohoston kitkijäksi, niin sillä elätti henkensä ja vei hevosellensakin sieltä niitä ruohoja maistaa. Olipa kuninkaalla paraikaa suuri sota, ja ajettiin kaikki sotaväki vihollista vastaan, niin poika kun kävi orin luona, puhui sille: "Nyt on kuninkaalla sota, kaikki läksivät täysmiehiset tappeluun." — "No, pyri sinäkin sotaan", neuvoi ori, "etsi jotakin hevosluuskaa allesi, jolla pääset muiden seurassa ajamaan sinne." Mitäs tästä; poika kävi ilmoittamassa tahtonsa, ja hänelle annettiin sieltä vanha hevosjättö ajettavaksi. Oli sitten maantie vetelän suon poikki mentävä, niin poika tahallansa ajoi hevosluuskansa tien ojaan, upotti sinne ja pyysi sotamiehiä, jotka komeilla hevosilla ja kauniilla ajinkaluilla kulkivat tietä, auttamaan hevostansa suosta ylös. Mutta nämä eivät olleet asiasta millänsäkään, nauroivat vain pojalle, sanoivat: "Ole vain siellä luuskinesi, mitä sinä sodassa teet, semmoinen mies luuskallasi." Poika sillä tavoin jäi siihen, kun ei auttanut kukaan, vaan kun kaikki sivuitse kulkivat edellensä, tämä hevosluuskansa jätti suohon, meni oman orinsa luo, joka kolmasti vain hyppäsi virstassa, ja ajoi sillä toista tietä myöten sotaväen edelle vihollista vastaan, jossa hakkasi suurella miekallansa koko vihollisen väen kulhoksi ennenkuin muu sotaväki ennätti näkemäänkään koko tappelua. Sotapäälliköt tultuansa tappelupaikalle näkivät viholliset kaikki lyödyiksi, keto kuolleita täynnä oli. Ihmettelivät sitä, arvelivat: "Kukahan tämän armotyön meille on tehnyt, että vihollinen näin lyöty on?" eivätkä tienneet asian laitaa, miten se oli, vaan läksivät väkinensä palaamaan linnaan takaisin ilmoittaaksensa kuninkaalle, kuinka sota käynyt oli.

Poika, joka tappelussa oli saanut suuren haavan käteensä, oli kuitenkin heti palannut sieltä jällensä, ettei häntä kukaan nähdä saanut, ja syrjäteitä ajanut sille tielle takaisin, jota sotaväenkin piti sodasta tuleman. Sillä tavoin oli muiden kotiin palatessa taasen hevosluuskaansa pyytämässä suosta ylös ja pyysi apua niinkuin ennenkin; vaan sotamiehet nauroivat vain ja sanoivat: "Ole siellä luuskinesi, eipä sinusta olisi apua ollut sodassakaan, jos siellä olisit ollutkin." Menivät tietänsä linnalle ja puhuivat kuninkaalle, miten sota oli käynyt. Kuningas kuultuansa asian ihmetteli: "Kukahan se oli, joka sen laupeuden teki ja vihollisen löi?" vaan ei tiennyt kukaan hänelle selvittää sitä. Elettiinhän muutaman aikaa taas, ja poika yhä kitki ruohostoa senkin jälkeen niinkuin ennenkin, niin kitkiessänsä aina sitoi sitä haavaansa, jonka sodassa käteensä sai. Kuninkaan tytär, joka aina lystiä kävellessänsä näki, kuinka poika haavaansa sitoi ruohomaassa, sanoi viimein isällensä: "Tämä poika oli terveenä, kun tänne tuli, ja nyt hän on haavoitettu, mistähän se tulee?" Kuningas silloin otti pojan tutkinnolle, kyseli: "Oletko sinäkin sotatantereella käynyt, kun sinulla kädessäsi haava on?" Poika tutkinnossa siinä ilmoitti nyt asian ja sanoi: "Minä olen se mies, joka olen sen ihmetyön tehnyt ja viholliset hävittänyt, ja tässä on minulla visu merkki, kun tämä haava on kädessäni, jota ennen ei ollut." Kun tämä kuninkaasta yhtähyvin oli ihme, sanoi poika: "Koska ette usko, niin minä näytän mahtini teille kahden hetken perästä tässä omassa pihassanne." Meni siitä orinsa luokse tammikkoon, pani siellä sen ylpeän Perkeleeltä saadun vaateston päällensä, suuren miekan vyöllensä ja sen kullalta paistavan lakin päähänsä, joka verisammiossa kullaksi muuttui, istui sitten orinsa selkään ja ajoi yli portin kuninkaan pihaan. Näytti siinä sotakalunsa, miekkansa, miehuutensa ja haavoitetun kätensä ja ajoi taasen tiehensä, meni pois, ettei nähtykään, minne se katosi. Linnan pihalle jäi kuningas miehinensä avossa suin seisomaan ihmetellen, kuka se oli, joka niin komealla hevosella ja semmoisessa asussa siinä kävi; ruohoston kitkijäksi eivät voineet häntä ajatellakaan, se oli heistä niin mahdoton. Vaan poika tuli sill'aikaa entiseen tammikkoonsa, niin ori siellä puhui hänelle: "Ota nyt miekkasi, lyö minulta pää poikki, tämä ei ole minun oma pääni, tämä on Perkeleen panema pää." — "Kuinkas minä sen teen sinulle, hyväntekijälleni, joka minut Perkeleen kynsistä päästit, se on mahdoton", sanoi poika, mutta ori vain sanoi: "Sinun pitää se tehdäksesi minulle, se on Perkeleen pää; jos et sitä tee, niin minä tapan sinut." Poika silloin teki niinkuin käsky oli, sivalsi miekkansa ja löi oriltansa pään poikki; vaan ori kun kuoli, sen sisältä tuli se kuninkaan poika ilmiin, joka hevoseksi muutettu oli ja siellä puhetta oli pitänyt selvänä ihmisenä. Puhui siitä se kuninkaan poika entiselle ruokkijallensa: "Käykäämmepä nyt kahden miehen vanhan isäni puheelle! Pidä sinä ne koreat vaatteet päälläsi, minä lähden semmoisena kuin ennen vietäessä olin."

Tuuma kun oli sellainen pidetty, läksivät yhdessä astumaan ja tulivat semmoisina linnaan. Siellä tunsi nyt kuningas heti kohta poikansa, kun se oli niissä entisissä hyvintunnetuissa vaatteissansa, ja kysyi hämmästyen häneltä: "Mitenkäs, niinhän sinä olisit kuin minun poikani näyltäsi, vaan mikä sinut pelasti Perkeleeltä ulos, joka minulta lapsena ollessasi sinut ryösti?" Poika vastasi: "Tämä minut pelasti, tämä mies, joka minun kanssani on." — "Mikä mies sinä sitten olet?" kysyi kuningas poikansa toverilta. Se vastasi: "Minä olen se ruohomaan kitkijä, joka olen tässä linnassanne jo muutamia kuukausia ollut"; vaan eivät tahtoneet uskoa, luulivat joksikin suureksi kreiviksi ennenkuin näytti haavatun kätensä, jota kuninkaan tytär kyllä oli monta kertaa nähnyt pojan ruohostoa kitkiessänsä sitovan. Siitä nyt kuninkaan poika ja kerjäläispoika yhdessä puhuivat kuninkaalle koko seikan, mitenkä ensinnä Perkeleen luona oltiin ja sieltä viimein pakenemaan päästiin, miten kettu oli heille sangen hyvä apumies, joka viivytti ensin Perkelettä juoksussa ja hänet sitten järveen hukutti, ja kertoivat kohdallensa kaikki, miten kuninkaan poika viimein muuttui ihmiseksi, kun hevoselta pää otettiin, ja mitä tuumaa sitten pitivät keskenänsä aina linnalle tuloonsa asti. Sen kun kuuli vanha kuningas, korotti kerjäläispojan vierimmäiselle istuimellensa ja antoi hänelle tyttärensä vaimoksi; vaan kuninkaan oma poika tuli nyt arvollensa, jäi sen isänsä vallan perijäksi. — Siihen loppui se tarina; jos kuka ei usko, se keltä kysyköön.

JÄLKIMAINE

Tähän vivahtavia tarinoita muistellaan Hämeessäkin. Niin käypi muudan sieltä kotoinen tarina seuraavaan tapaan:

Kerran oli Pahanen valtaansa saanut kaksi lasta, joita piti palvelijoinansa ja kiusasi kaikella tavoin. Lapsista oli toinen poika, toinen tyttö, niin heidän kun oli molempien siinä hyvin paha ja vaikea olla, puhui tyttö kerran pojalle: "Tietäisin minä, millä täältä pääsisimme: kun nainet minut, niin pelastan sinut Pahasesta, ja lähdemme yhdessä pakenemaan." Poika oli siihen valmis, ja laittausivat kohta kumpikin matkalle. Tyttö leikkasi kolme pisaraa verta nimettömästä sormestansa kynnykselle, käski pojan ottaa vähäsen puuta, kiveä ja vettä mukaansa, ja pimeän tultua, kun Pahanen oli sikeästi nukkunut, läksivät kahden kesken hänen luotansa pakenemaan.

Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" — "Jo nousen, jo nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata tulella?" — "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No, hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" — "Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta, syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan; vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään. Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä! Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö pakenijat?" — "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." — "Siinäpä ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." — "Voi teitä!" sanoi Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No, alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen: "Jokos nyt löysitte haettavanne?" — "Eikö mitä", virkkoivat koirat, "vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme osanneet mistä etsiä." — "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen, "siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan. Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt, rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa; mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. — Sen verta sitä.