AVAIMETON VAKKA
Eli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika metsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja rupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi puusta: "Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä." Poika kun kuuli metson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä rohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan vielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: "Eläs, poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle." Tämän linnun outo puhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi kolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä surkeammalla äänellä rukoili häntä: "Elä, poikakulta, ammu minua, ota ennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!" Pojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei kotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: "Tämä metso pyysi minua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan maksaisi; syötänkö, taattoseni?" — "No, syötä, paljonko tuo syönee", vastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti aikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi se sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. "Se siitä nyt oli syöttämästäsi", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella tuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: "Syötä minua toinen vuosi!" Poika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka, joka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla kuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: "Syötä vielä kolmas vuosi." Poika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis, jonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt, illalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi: "No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse selälleni!" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren päällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin seulan pohja", vastasi poika. Siitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen paiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika selkään taas, ja sanoi: "Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran ampumaan yritit." Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin sormuksen kokoinen vain", vastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei kuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti uudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi aina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: "Miltäpä näyttää nyt meri silmissäsi?" — "Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää", vastasi poika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen putoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä ja virkkoi pojalle: "Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit ampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste ja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi." — "No, elä, metsokulta, enää pudottele!" rukoili poika. "En pudotakaan, en", sanoi metso, "armahdithan sinäkin viimein minua." Läksi lentoon siitä ja lensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin pojalta: "Näetkö mitään?" — "Onhan kuin vaskipatsas", vastasi poika, "tuolta etäältä näkyy." — "Sinne lennän nyt", virkkoi metso, "siellä asuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi tahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa."
Ei aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui siinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä tervehtimään, sanoo: "No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta ollut?" — "Tämä mies minut elätti", sanoi toinen. "No, mitä sinulle siitä palkaksi pitää?" kysyi linnan emäntä pojalta. "Jospahan saisin avaimettoman vakan", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut; vaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: "Ota kultaa, hopeata, ota mitä vainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa." Mitäs siihen; poika ei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois. Emännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi lentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla, taivas päällä, niin kysyi pojalta: "Näetkö mitään?" — "Tuolla etäällä on kuin hopeainen patsas", vastasi poika, "kenhän siellä asuneekin?" — "Se on minun keskimmäisen sisareni linna", virkkoi metso, "kun tulemme sinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi." Kohta oltiinkin hopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu avaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan matkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: "Erotatkos kultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni linna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi."
Päästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi, kultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä taas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman vakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt. Aikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset, metso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera lentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee mentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara ikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat selästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän siinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä pitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. "Tuota vielä tuossa kantaisin!" arveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi pudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat, palvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. "No, ei kummempata!" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen, mutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei viihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo lähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: "Annatko minulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?" Ajatteli mies mielessänsä: "Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa ollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta ennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. "No, ota, kerää vakkasi", sanoi toinen, "lähtekäämme jo matkalle!" Mies olikin pian valmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli jo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä kauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka murheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle, joka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi vuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: "No, jääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä haetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona."
Kului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli niin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin meni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: "Sinä, Vääräpyörän ruoka, ihmisiä tuhoat!" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään äidiltänsä: "Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?" Äitikään ei tiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa asia naisellensa, sanoi: "Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun Vääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa syntyneen." Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan, eivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja kiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa, vaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen metsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa lampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi suuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu kisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli siellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle satamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät pesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat vaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika silloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet talteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.
Mitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen juurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä, etsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. "Sillä ne vaatteeni ovat", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa rukoilemaan, sanoi: "Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä jäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi minulle tahdot, minä siksi otan." Moisen puheen kuultuansa nousi poika heti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: "Kenen olet tytär?" — "Vääräpyörän ainoa lapsi", vastasi neito. — "Missäpä hän on, häntä minä haen?" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä kotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: "Linnaa likellä vaaralla on rautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei voine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi, ota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa, mitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni, minä sitten olen morsiamesi."
Erosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan poika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle maitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä päivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli viimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli maahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun niin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja sillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa yhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä irroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa koettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen maasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta kaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan linnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi toisille: "Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna jumahtelee." Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella voimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä siellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi linnan seinävieruksella irrallansa. "Taisivat korvani pettää, koska täällä ei ketään näy", arveli Vääräpyörä, "vaan kukas tämän kangen tähän on nakannut, niin tämä minusta kumma on."
Poika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen tytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa luokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika meni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi, sanoi: "Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi kosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?" — "Ei kiirettä ole, poikaseni", sanoi Vääräpyörä. "Laitahan ensinnä linna, joka ei ole maassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää, kasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae vielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi." Kertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: "Tallissa on yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä lähdemme pakoon." Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli kuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin siihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka kotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan tyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi papiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon, kysyy: "Näittekö ketään menevän?" — "Jo ne aikojansa yli joen ovat", vastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa näki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut. Läksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja siitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. — Poika vei morsiamen kotiinsa.