Muutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo käveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme aivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului jo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät isältänsä: "Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?" — "Oli teilläkin äiti", sanoi kuningas, "mutta siitä on jo aikoja kun se puutarhassa kävellessänsä katosi."

Siitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he sen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja miekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa. Ajoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta: "Minne menet?" — "No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää", vastasi ratsastaja, "menenpä minä minne tahtonsa." — "Sano minulle kuitenkin, ethän tuosta paljon pahene", tarinoi äijä. Poika vain oli ylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: "Ole vaiti ja pidä suusi kiinni, semmoinen minun menojeni kyselijä." Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä, vaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla. Päästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: "Minä menen äitiäni etsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?" — "Voi poikarukka", vastasi ukko, "kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän matkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua siihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma merkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen tammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon, ellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi." Niin erosivat he toisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki tammen sinä olevan ja arveli itseksensä: "Pitäisipä koetellakseni ampua tuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli." Otti ja laukaisi samassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii siitä taas mielessänsä: "Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä, ei hänen taitoihinsa ole katsomista", ja lähtee ajamaan edellensä.

Ajelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee toinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas tulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: "Minne on matka?" — "Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua tule", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika viimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. "Voi poikarukka", sanoi ukko silloin, "ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä tammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa." Kuultuansa ukon puheen läksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua sätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi eteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.

Alkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja uhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei olisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan näkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi ratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään, kun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä: "Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi jotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini." Tultuansa ukon luokse kyselikin heti: "Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä kulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?" Ukko sanoi kulkeneen silloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: "Kyllä ne olivat melkein ylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle miehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?" — "Minä läksin äitiäni hakemaan", sanoi poika, "etkö sinä, vanha mies, tietäisi siihen mitään neuvoa?" — "Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne", virkkoi ukko, "enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos saatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin se on vahva merkki, että te löydätte äitinne." Poika silloin kiittää ukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea kohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin laukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika lähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren, mahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri portti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen sattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen isäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan pois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren sivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin tytöltä: "Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?" Tyttö sanoi olevan sen ja sen laatuisen ihmisen. "Se on minun äitini", virkkoi poika, ja niin erosi hän tytöstä.

Tultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan, oikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten poika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä, jolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa mitään selvää koko äitinsä löytämisestä. "En minäkään ole saanut", sanoi silloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne yhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos hän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään tietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat siihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli palvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse ukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois asioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi, ettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa äänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren ukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin alle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät monen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne viimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit vaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät jalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten tulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin hän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta. Meni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: "Se näkyy olevan meidän äitimme, vaan emme saa häneltä mitään puhetta." — "Ottakaa ja säikäyttäkää häntä", neuvoi tyttö, "niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa haastamaan." Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri lähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi haastamaan jo ja kysyi pojilta: "Mitä te haette?" — "Me haemme teitä", vastasivat pojat, "ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän kanssamme pois." Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja läksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin laittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin poika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät ulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät nuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.

Mitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi jäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella kaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen, josta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja kummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa paikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä. Samalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitäs armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta kuin pääsen ulos täältä", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan, eikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi poika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että sen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan muualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa rupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan. Samalla tuli taas mies siihen ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Jospahan saisin ruokaa", vastasi poika, ja samalla meni mies hakemaan. Sillä aikaa arveli poika: "Ahas, ei tämä sauva taida olla varsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää pitää tallella hyvästi." Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi mahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.

Poika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan linnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama suutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella töhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan puolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä. Olivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta veljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen syöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä. Kuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan surrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.

Mitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit kengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: "Eiköhän meidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua tänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos sille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi." No, kuningas tahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani siellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti olla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä nähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin kuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa ja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin talossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat huolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta sille ärjäisi mestari: "Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä tahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä." Ei poika heittänyt sillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy heidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: "Niin ja niin, semmoisia ja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa täällä kukaan tehdä." — "Ohos", sanoi oppipoika, "ei hätää ole, kyllä minä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita, mitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ." — "Voipihan noita hakea, vaikka siitä ei mitään tule", virkkoi suutari ja kävi linnasta ottamassa tarpeet.

Poika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä tekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin kohta tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla", vastasi poika. "Kyllä ne saadaan", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi jo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on saanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä minkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan linnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi. Pääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa, niin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei paremmasta apua. "Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren ukon linnaan jäivät", arveli kuninkaan vaimo, "sepä ihme on, että tuo meidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi uskonut." Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli hyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo miehellensä: "Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame siellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä minulle semmoista hametta?" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle tulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: "Sinun pitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin päältäsi pääset." Toinen kyllä sanoi: "Enhän minä ole räätäli enkä taida niitä töitä tehdä", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä vaatetta ja viedä kotiinsa.

Siellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta tehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä on heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko asian. "Elkäähän hätäilkö!" arveli siihen poika, "jo minä ennen oli räätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi; menkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia." No, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen. Jo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se hame, joka jäi sinne vuoreen, pitää saamasi tänne", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun hame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan, mitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä oli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen hametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla mestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse heti ja sanoi: "Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi tuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi." Siinäkös nyt akallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti paikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli sitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika iloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja kaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä pääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: "Eiköhän tuo suutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä vuoressa?" — "Saisipa koettaa", arveli kuningaskin, ja antoi kohta suutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari säikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan kuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen oppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti kuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa ja sanoi: "Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee minulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän kaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava." Akkakaan ei tiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja sanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. "No, mikä se on työ semmoinen?" kysäisi poika. "Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi tämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava", virkkoi suutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. "Vai ei muuta", vastasi poika, "ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä, jo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri huone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina."