No, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin paikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli kaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa iltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää, liehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan kuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika sauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se kultakruunu, joka on siellä vuoren ukon linnassa", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu hänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.

Varhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä oppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa kruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee, ja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on siihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen kuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja sitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin ihastui kruunua ja sanoi: "Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin, joka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia töitä aikaan saapi!" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta kuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset kapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. "Vielä koettelen kerran suutaria", arveli hän, "onko tuolla ihmisen taito, vai tekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia." Paikalla haetti hän suutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: "Sinun pitää tähän meren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen pitää oleman huomenna valmiina."

Menee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä, ettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. "No, mitä hän nyt tahtoo?" kysyi oppipoika. "Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan, jota myöten pääsee laivaansa", sanoi suutari, "ja sen pitäisi jo huomenna olla valmiina." — "No, heittäkää se asia taas minun haltuuni", virkkoi poika, "kyllä minä siitä huolen pidän." Sepä suutarista hyvä, ja hän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi yöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta", vastasi poika, "vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi tähän minun luokseni heti." — "Ohhoh!" sanoi mies, "siellä on niin paljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan." — "No, tulkoon heitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!" arveli poika; ja paikalla joutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika: "Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa liiaksi viipyä tehdessä." Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin, ja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä — voi kummaa nujakkata — eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut puusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen merenpuolimmaisessa päässä.

Aamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen rannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa katsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa, ovelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset vaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua kökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä niin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy seisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä kompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin teettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla miehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä polvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa lankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut häntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä paljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa selkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen isäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti sitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin päästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. "Voi sinua huonokas!" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, "kun et osannut sen vieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä lähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää", ja samalla läksi jo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli päästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille tultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt kuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan mitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. "Voi teitä tyhmiä raukkoja!" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin taas kotiinsa, "äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden, sillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia tollukoita." Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan pakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan, paikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän päästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli kaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo puhella, sanoi: "Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni hakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin veljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he salpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua kuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta äidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt." Samalla heitti jo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas poikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt lapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.

Siitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki, että: "Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen, vai tekö sen äitinne löysitte?" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä virkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain eivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti vanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain selkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.

Mutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä, jotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. — Siihen loppui se nujakka.

IHMEELLINEN PILLI

Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika. Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa, vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.

Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään, niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan." Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään. Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä. Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa: "En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." — "Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa." — "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois saan?" — "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden, sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä, puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja äijä minne lienee pyörähtänyt.

Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" — "Jo", virkkoi poika. "No, tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi. Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään, vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa, oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh! jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut — se tässä haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa, niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja äijän matkassa sieltä pois.