Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos. Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon; vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan, ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan tehneet.
Tallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän pyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa pahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli elementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi järillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta suruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama neuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä. Kohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: "Mitä täällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?" — "Sitä suren", vastasi poika, "kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan tyttäret pois autoin." Äijä siihen sanoo: "Olisi täällä korppi muudan saapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä." — "Kyllä se voi minut täältä kantaa", vastasi ihastuen poika, "minä olen niin kiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina." Äijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin että tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja lensi tiehensä, minne lienee lentänyt.
Tässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän. Kuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi herraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa muuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä edellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien varrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi siellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin kuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet mieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja haettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi työhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä syntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän vastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei kysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain. Viimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan ja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan — mistä se seppä semmoista tiesi laittaa — ja kuninkaan tytär lähetti kruunun takaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö hän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön tullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti siellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin äijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: "Mitäs soitat ja mitäs tahdot, poikaseni?" Poika vastasi: "Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua kuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle toimittaisin mielelläni." — "Kyllä sen saat", sanoi äijä, ja samassa ilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee voimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä, meni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.
Aamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki kruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: "Kuinkas ja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?" — "Enpä minä sitä salaa ollut tekevinäni", vastasi poika, "jopa tuon paukkeenkin olisi pitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin." — "No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on syntynyt", sanoi seppä, "niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan tyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi." Poika ei kuitenkaan lähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin sanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui viimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi oppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli kruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi, että se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos ei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi häntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin. Siitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja hän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa hyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär ja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa kruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään samanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää puhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä. Seppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei tohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: "Oletkos nyt mies hopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi tehtämän." Poika sanoo siihen: "Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta tekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä pajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi." Kaiken päivää tekivät sitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se vietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi heti: "Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan." Mitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei työnsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan ei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti iltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja soitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas hänen tykönsä ja sanoi: "Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet puutteessa?" — "Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären hopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä", vastasi poika. "Hei! kyllä minä sen pian tuon", sanoi äijä, ja tuossa paikassa tuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas, heittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.
Aamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja astuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle: "No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?" — "En minä pyydä mitään", vastasi poika, "viekäähän kruunu kuninkaan tyttären koeteltavaksi!" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa työtänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: "Ei minun käy lähteminen, sillä mestari on oppipoikaansa suurempi." No, seppä meni nyt itse kruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär kiitteli sitä ja sanoi: "Aivan tämä on samanlainen kuin minulla vuoressakin oli ja hyvin sopiva." Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi, kun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan vanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea, niin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista kultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. "Minkälainen oppipoika teillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?" sanoi hän sepälle, "jospa nyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille sisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta, vaikka kuinka huono olkoon." Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä virkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan työ oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen tyttären antaman kaavan sanoen: "Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan mukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko valtakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo hopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun ei ennenkään." Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna koko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti poikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt maatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja kuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi mestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti isäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina sydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi nukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä makaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin ennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin hänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle asiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä vuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan, niin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt — sieväänhän sen äijä taas kruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt — ja meni siitä sitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.
Tulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa ja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun valmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: "No, sinua nyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt kruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva." — "Saisipa lähteä!" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas kuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin ennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: "Nyt pitäisi minun mennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan kulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista hevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla." — "Hoh! kyllä ne saat, kun et muuta tarvinne", vastasi äijä, ja tuossa paikassa ilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset. Poika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa hojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat, jotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt, olivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa varten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli näin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat kumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo niin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika rauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi siellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen keräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat pojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se oli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli ikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä parempi.
Tästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa ja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen rautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: "Eikös tuo kuulu teidän sormukseenne?" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati todisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären tykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa sanoen: "Eikös tuo sovi tuohon?" Viimeiseksi sovitti vielä kultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: "Eikös tuo ole tuosta?" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.
Mitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja sanoi pojalle: "No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä sinun — ja sinun on koko valtakunta." Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt kokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin sille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset, ettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista herraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan, toisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi. — Siihen loppui se tarina.