Elimäen Hämeenkylässä Lokakuussa 1853.
Eero Salmelainen.
TOVERUKSET
LEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI
Oli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on mielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan kätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen, lapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä lypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa kätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja pyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli, toinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.
Katosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä pimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja ruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan. Kuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja rahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen valtakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen hankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen; kun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun löytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi yhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus — pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan seasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin löytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi kuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka yhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy yhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo kuningas: "No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka yhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!" No, Leppäpölkky käytiinkin siihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa perätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.
Kuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja matkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa kuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille Leppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan evääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun, päivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta hyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä. Ajoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin alkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan nyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No, kun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo nousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää vasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä, niin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan heti, sanovat: "Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä." — "Ohoh, poikaseni!" vastaa Leskiakka, "ei ole päiväkultaa kaikin ajoin täälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin yhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin päivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on meressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa, varas näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen käärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö valoisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on kironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut, niin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun maalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille koitakaan."
Saatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan pihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan siellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Kummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" Sanoi Leskiakka: "Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa: kolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin tyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi, siitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan." Mies kuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella linnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna olla, vai miten tässä kävisi.
Siellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle annettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina siltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse rannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja pullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia suuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan rantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: "Jos tulee kenkä luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!" Tultuansa meren rantaan tytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan nahkapussin halki sanoen tytölle: "Nousepa, etsi päätäni!" Tyttö säikähti sitä, arveli: "Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!" vaan eihän tohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään. Tämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta näkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika syyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: "Mene, tyttökulta, peittäydy kiven taakse, käärme tulee." Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin saikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä nousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt hevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti käärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja hallitsi hänet kannuksillaan sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajoi käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme nähdessään miehen, "johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll' on miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" — "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi rautainen toratanner!" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No, käärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti, jossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi mies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa silloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin he työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun rantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai viimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa luokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi päivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee iloissansa: "Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai valkenemaan!" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä tietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: "Menkää meren rantaan ja puistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin viedä; käykää pussi kotiin!" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa käskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis ja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa kuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota luuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on hyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat luoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. "Ka, emme, kuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme", sanoivat orjat, "siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen kiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä siinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella."
Miehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa, kunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt kuuden-pullon-juoja, kysyy: "Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" — "Oi, poikaseni", sanoi Leskiakka, "sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä keskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme puolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi."