Matkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa väsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät pysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan, tulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset, pielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää Leppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan kolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit olivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat sijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei silloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt hevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi ne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla surmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli muassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne romuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla kiinni.
Leppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä, mikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei hevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä viimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan löytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja kun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina metsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa kironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa saanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha vaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä metsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän heitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin, sanovat: "Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin; kun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava, veikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme."
Leppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: "Siin' on silmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!" Samalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja häneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun silmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat: "Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne romuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä katsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat poikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole tietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat." Sanottuaan tämän läksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina pitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä keinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan Leppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan. Siellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä vitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin kulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo tyttärille: "Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane tanhuasta." Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin näkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei mitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun eivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat: "Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään." Syöjätär tyytyi sillä kertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo miekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen romeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin viimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa niinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: "Emme, emäntäisemme, nähneet liikaa mitään."
Leppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee taas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti miekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin romeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär jo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn soimen alta sanoen: "Puutuitpa tilaan!" ja rapautui syömään heti. "Elä, armas akkaseni, syö!" rukoili Leppäpölkky. "Syön valehtelijat", sanoi Syöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi: "Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua, heitän eloon kuitenkin." — "Ka, saan", vastasi Leppäpölkky luvaten kaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären kourista.
Ei muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan. Syöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän, sillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän matkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: "Kunne kuljet, Leppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" — "Tule vain", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen siitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa, ja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen mies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" — Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä, ja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No, venheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa. Soudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden mies niemen nenässä huhuilee, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas kolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi vielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: "Tule, Leppäpölkky, ota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Se otetaan venheeseen kuin toisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.
Soudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen nenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan vielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas soutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy ensimmäiseltä: "Mikä sinä miehiäsi?" — "Hurttien-hosuja", vastasi tämä. "No", kysyy Leppäpölkky toiselta, "mikäpä sinä miehiäsi?" — "Minä olen Unen-makaaja", sanoi toinen. "Mikäpä sinä?" kysyy Leppäpölkky kolmannelta. "Kylyn-kylpijä", vastasi tämä. "No, entä sinä, neljäs toveri, mikä sinä olet miehiäsi?" — "Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen Katrinan häissä kauniissa Kiijoessa", vastasi toveri. Vielä kysyy Leppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: "Kenpäs sinä olet miehiäsi?" — "Veden-kantaja olen viralta", sanoi viimeinen.
No, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan venheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa silloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen, venheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan Leppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut: "Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!" Hurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa otti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin koirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon kaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin heidän tuloansa, sanottiin: "Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita koirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat syöneet." — "Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi, villahäntien veroksi!" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat toisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia, sanoi: "Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?" — "Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne", sanottiin talossa. "Niinpä me unenne makaamme", vastasivat miehet, se Unen-makaaja puhui toisienkin puolesta.
No, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan siellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa peitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi heistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan Unen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat heidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain sillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja astuivat aamulla tupaan, sanoivat: "Voipas teitä hupsuja, kun poltitte aittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!" — "No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene", sanottiin talossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen kyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.
Mitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe kerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen vesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten kylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä tupaan, sanovat noituen: "Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte kylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen." Alkaa siitä jo hätä tulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja sanotaan miehille tuosta: "Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia syöne." — "No, me syömme", sanoivat miehet, "kantakaahan ruokianne!" Talon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle, mikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan, ja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään. Meneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö syömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: "Ka, tämäkö teillä ruokia olikin vain?" — "Ka, tämä", sanoi emäntä, eikä ollutkaan viljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin. Ruokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee toveriloitaankin syömään sanoen: "Tulkaahan syömään näitä minun eväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin." Toiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta eväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.
Tytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: "Emme anna tytärtämme, kun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane." Missä se vesi seulassa pysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: "Kun annettaneen seula, no, me kannamme." Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen kaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin sitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä rantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui tuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki, sanovat: "Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!" — "Elkäähän kiirehtikö", vastasi Veden-kantaja, "lähden minä, jo lähdenkin", ja läksi liikkeelle hänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän vuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden hausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä vajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan seulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: "Katso, minä jo vettä tuon seulassani, kaunis Katrina vasta menee." Oli näet kaunis Katrina kääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.