Antti Puuhaara asui nyt kaiken päivää tyttären luona tuvassa, jossa kului aika haastellessa, vaan kun ilta tuli, meni jo uunin taakse niinkuin neuvo oli, odottamaan emännän tulemista kotiin. Olla oletteli piilossaan siellä aina iltayöhön saakka, niin jo palaakin Louhi kylästä ja alkaa tyttäreltään kuulustella, oliko hänen poikessa ollessaan käynyt vierasta ketään. — "Kävi tässä muudan mies, jolla niitä näitä oli kysyttäviä", vastasi tytär, "vaan kun ette kotiin sattuneet, riensi edellensä tästä saadakseen asioistaan tietoa muilta." — "Ohoh!" sanoi Louhi, "mitäpä en olisi minä tietänyt, jota tietäisivät muut paremmin; vaan sanoikos se mies, mitä hänellä oli kysymistä?" — "Sanoihan tuo", vastasi tytär, "ensinnäkin kuului tiedustavan sitä, missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä." — "Olipas hän viekas tiedustaja, kun semmoisia kyseli", virkkoi Louhi, "tuskin olisin minä sitä ilmoittanutkaan, vaan tyhjään sitä nyt muiltakin tiedustellaan, kun ei minulta neuvoa saatu. Sitä ei sen miehen asiata tiedä toinen maailmassa kuin minä, enkä neuvo sitä minäkään mielelläni muille, vaan kun tässä nyt puheeksi tuli, niin saan minä tuon sanoa: 'Parhaimman onnensa käsittää ihminen maata kaivamalla; puut pitää juurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja peltoa perkattaman sijaan.'" Äitinsä vastattua tähän jatkoi tytär puheensa, sanoi: "Toisekseen tiedusteli mies sitä, mikä erään jättiläisen tarhalla on, kun se nyt on homehtumassa, ja ennen on kasvanut kaunista hedelmää hyvästi." — "Helposti tuonkin olisin vastannut", virkkoi Louhi, "sen jättiläisen tarhassa elää mato, joka sen kuivaa hengellänsä, se kun tapettaisiin se mato kahden kiven välissä, niin paranisi tarha taas jällensä ja kasvaisi hedelmää kuin ennenkin; kysyikös vieras muutakin?" — "Montahan sillä oli kysyttävää", vastasi tytär, "muudan jättiläinen ei kuulunut linnaansa pääsevän, niin kuulusteli matkamies sitä, mihin oikeat linnan avaimet ovat tulleet, kun ei millään keinoin saada ovea auki." — "No, olipas sekin kysyttävä!" sanoi Louhi, "portaiden allahan avaimet ovat, ei muuta kuin nostettaisiin päällimmäiset porraskivet paikaltansa, niin sieltä ne löydettäisiin; vaan vieläkös mies muuta kyseli?" — "Kyseli", sanoi tytär, "kuului muudan jättiläinen taas kaiken ikänsä istuneen puussa, niin kyseli hänenkin seikkaansa se mies, millä puussa istuja maahan pääsisi." — "No, ei tuohonkaan paljoa tarvittaisi", virkkoi Louhi, "ei muuta kuin arvattaisiin leppäisellä sauvalla puun juureen ähmätä, niin latvapuoli kultana putoaisi maahan ja mies samalla kanssa, ja pääsisi liikkumaan minne tahtonsa; eihän muuta enää lie se mies kysynyt?" — "Vielä kysyi sitä", sanoi tytär, "miten se akka lautturin virasta pääsisi, joka venheessään tuolla matkaavia joen yli saattaa." — "Voipas sitäkin akkaa, miten on vähä-älyinen!" lausui Louhi, "kun ensimmäinen ylivietävä tulee, saattaisi hänet joen yli, vaan hyppäisi rantaan tultaessa itse edeltä maalle ja vasemmalla kantapäällään survaisisi venheen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillähän lautturin työstä pääsisi, ja toinen perisi viran; jokos loppuivat nyt kysyttävät?" — "Jo", vastasi tytär, "ei nyt enää muuta se matkamies kysynyt."

Antti Puuhaara piilossaan uunin takana kuunteli heidän puheensa ja pani Louhen vastaukset mieleensä hyvästi odottaen tilaisuutta päästä tietoineen sieltä pois. No, ei aikaakaan, kun kuuli jo kovan kuorsaamisen tuvasta, josta kun arvasi Louhen nyt makaavan, niin laskeutui hiljaa piilostaan lattialle ja kulki varpaisillaan hiipien ovelle. Siitä pujahti hän sukkelaan pihalle ja läksi kiireesti kulkemaan kotiinsa; josta joutuikin kohta joen rantaan taas, jossa se vanha akka istui venheessään niinkuin ennenkin. Tämä kun keksii Antin, huutaa venheestään heti: "Saittekos, vieraskulta, tiedon asiastani?" — "Sain, mikäpä saadessani", virkkoi Antti Puuhaara, "vaan saatahan ensinnä joen yli, sitten sanon asiasi." Akka oli tähän valmis ja saattoi Antin toiseen rantaan, jossa uudellensa tiedusteli asiataan, miten lautturin virasta pääsisi "Elähän hätäile", vastasi Antti, "kun nyt toinen kuka joen yli pyrkii, niin lähde saattamaan niinkuin ennenkin, vaan elä rantaan tultua maalle päästä, mutta hyppää itse edeltä rannalle ja survaa vasemmalla kantapäälläsi venhe jokeen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillä olet virastasi irti, ja toinen jääpi sijaasi."

Tätäkös nyt ihastui akka, teki Antille monet kiitokset neuvosta ja istuutui venheeseensä taas odottaakseen ketä tulevaksi, jolle virkansa heittäisi; mutta Antti otti rannalle jättämänsä orin ja läksi ajamaan sillä kotiinsa, minkä ennätti. Matkallaan tuli sitten sille vuorelle taas, jossa tullessaan hirven lihaa oli syönyt. Siinä jättiläinen istui hongan latvassa vielä niinkuin ennenkin ja huusi jo kaukaa Antille: "Terve, poikaseni, saitko tietoa asiastani?" — "Mikäpä saadessani", vastasi Antti, "vaan malta vähäsen." Siitä kävi sitten leppäsauvan taittamassa käteensä ja sillä lyödä ähmäsi hongan juureen, niin latvapuoli kultana pudota ropsahti maahan ja jättiläinen siinä yhtenä myös. Tämä kun jaloilleen pääsi, alkoi hyppiä, keikkua iloissansa ja sanoi Antille tuosta: "Sinä kun tämän armotyön teit minulle ja puusta maahan päästit, milläpä nyt palkitsen sitä?" — "En vaadi palkkaa mitään", virkkoi Antti, "vaan jos lahjaa mitä antanet, anna muutama oksa tästä hongan latvasta, jossa maahan putosit." — "No, saat niitä", sanoi jättiläinen ja taitteli hyvän joukon niitä kultaoksia siitä katkenneesta latvatertusta Antille lahjaksi. "Kiitokset antamastanne", sanoi Antti, "saanmahan näillä nyt hevostani hosua", nousi orinsa selkään ja ajoi edellensä.

Siitä tuli nyt ajaessa toinen linna eteen, jossa seisoi jättiläinen portailla avain kädessä. Sille neuvoi Antti linnan avaimet portaiden alta ja sai jättiläisen parhaimman aarteen palkasta niinkuin oli luvattukin, ja ajoi niine tavaroineen edellensä, kunne tuli kolmanteen Hiiden linnaan, jonka haltijalta sen Hiiden orin oli ajaakseen saanut. Siinä kun ilmoitti, miten jättiläisen tarha siitä paranisi, kun tapettaisiin se mato, joka sen hengellään kuivasi, niin sai siitä hyvästä sen Hiiden orin omaksensa ja ajoi sillä aina kotiinsa asti.

Täällä appi hämmästyy sitä, kun nyt Antti Puuhaara kotiin tuli, jota toivoi jo kuolleeksi, ja kysyy suutuksissaan häneltä: "Jokos nyt kysyttävästäsi tiedon sait, kun jo kotiin palasit?" — "Mikäpä saadessani!" vastasi Antti, "jo on asiani tiedusteltu." — "No, missäpä ihminen parhaimman onnensa käsittääpi?" kysyi kauppias. "Parhaimman onnensa käsittää ihminen maata kaivamalla", vastasi Antti, "puut pitää juurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja siihen peltoa perkattaman sijaan, semmoinen on Louhelta osoitus." No, sehän kaiveli nyt kauppiaan sydäntä, kun ei vieläkään vävystään päässyt, vaan siitäkös vasta mielensä pahaksi kävi, kun sai tietää, minkä rikkauden Antti matkallaan oli saanut. Kadehtien sitä hän ei enää toimeen tullut kodissansa, vaan jätti koko talonsa Antti Puuhaaran katsottavaksi ja läksi kulkemaan samoja teitä kuin Anttikin, saadaksensa sillä matkalla mokoman hyvyyden kerätyksi hänkin. Kuljettuansa jonkin aikaa edellensä tulikin siitä saman joen rantaan, johon Anttikin matkallansa, ja pyrki ylitse päästä. Siinä istuu se vanha akka venheesssään niinkuin ennenkin odotellen ketä tulevaksi, jolle virkansa heittäisi, niin se mielellänsä lähtee kauppiasta yli viemään, vaan kun oltiin jo rantaan pääsemässä, hyppäsi itse edeltä maalle ja survaisi vasemmalla kantapäällään venhettä jokeen takaisin sanoen: "Minä lähden tästä, sinä jäät siihen!" Tästä jäi nyt se ketunnahkojen kauppias lautturin virkaa pitämään joella niinkuin Louhi oli sanonut, ja siinä saapi ollakin, sillä ei kellään ole enää asiata Louhen luona käydä, kun häneltä Antti Puuhaara sai tiedot semmoiset, että tietää suomalainen, mistä parhaimman onnensa käsittää. Antti Puuhaara jäi sillä tavoin siinä appensa talossa isännöimään, jossa eli vaimonsa kanssa kaiken aikansa hyvästi ja tuli rikkaan kauppiaan perilliseksi niinkuin oli ennustettu.

KUOLEMA KUMMINA

TAIVAASEEN MENIJÄ

Poika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten alkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata niillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli häntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja pyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa antaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa hän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja antoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt pojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: "Pidähän tämä muistona minusta, ja mitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain: 'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä." No, otti poika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee toisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista eväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: "Ei minulla ole kuin nämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin kerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta Jumala huolen pitää", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän suuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: "Pidähän nämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat aina." Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan edellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin kerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei olisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä sanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli kuolemassa. "No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet tarvitsevainen", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle. Kerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron sijaan sanoen: "Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista vain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat."

Poika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi tietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa kuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti tuosta ukolta saamansa laukun, arveli: "Jahkapa olisitte te minun laukussani!" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei muuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet ennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli hän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen täytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä herää isäntä ja tulee portille, kysyy: "Mikäs mies ja mistä sinä olet, kun näin yöllä kuljet?" Poika silloin muutamia hanhia laski portin alatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi, jos yösijan saisi. "Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani", virkkoi isäntä, "tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole rauhaa saanut pirulta." — "Kyllähän siellä toimeen tulee", vastasi poika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. "No, saat siellä olla, kun vain rauhaa saanet", vastasi isäntä ja laski pojan portista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan neuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa ollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: "Kukas täällä minun huoneessani on?" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti pirua ja sanoi iloissansa: "Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme korttisille!" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit käsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli voitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan määrättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan pojalle: "Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit." — "Elähän joutavaa suutu", vastasi poika, "saat rahasi takaisin ja vielä saat lisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee täyteen, kun vain kädessään puistelee sitä." Samalla otti vanhan kukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle sanoen: "Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä on ihan." — "En usko, että se tyhjä on", vastasi piru, "annas, käyn itse kukkarossasi katsomassa." — "Käy vain katsomassa", sanoi poika ja laski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla kiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun, jonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.

Aamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja kysyi: "Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?" — "Hyvin nyt rauhaa saapi, piru kun on kukkarossa", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka piru nyt pienessä paikassa oli. "No, elähän mitään, vai siellä se nyt on?" sanoi isäntä ihastuen sitä, "no, sitten sinä vasta, mieskulta, minulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun huoneestani pois." — "Kyllähän sen pois saapi", vastasi poika, pisti kukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään kaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja pyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine paja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät tulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi olemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa, jossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään sitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua kivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru ensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: "Elkää, Jumalan luomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois", vaan poika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. "Kyllä se nyt on kuollut", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä. Poika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun kukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä pakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan juoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.