Kaksi tiedossa taitavaa miestä sattui matkustaessansa muutamaan mökkiin yöksi, jossa anoivat leposijaa maataksensa; mutta tuvassa makasi jo heitä ennen tullut vieras, joka oli rikas ketunnahkojen kauppias, ja emäntä kun oli sairaana vielä, isännällä ei muuta parempaa paikkaa ollut vieraillensa, vaan neuvoi heidät tallin ylisille, jos kävisi siellä oleminen. Miehet olivat siihen tyytyväiset ja menivät matkastaan väsyneinä neuvotulle yösijallensa, jossa olikin oivallinen heidän levätä, kun sattui olemaan kaunis suviaika. Maatessa siellä kuului heille sydänyön aikana surkea ruikutus tuvasta, sillä emäntä oli synnyttämisen kivuissa, ja tietäjät heräsivät tästä. Toinen heistä sanoi toverilleen: "Autas tuota vaimoa kitumasta, kovin on hänen ruikutustaan surkea kuulla." — "Ei ole vielä auttamisen aika", vastasi vanhempi tietäjä kääntyen toiselle kyljellensä. "Ka, ainahan on aika tarvittaessa, ja hätä apua vaatii", vakuutti toinen närkästyen toverinsa puhetta. "No, jo häntä olenkin auttanut, minkä olen voinut", lausui tuosta päätietäjä; ja samalla hänen tätä sanoessaan olikin emännällä jo pieni poika sylissä. Toinen mies siitä taaskin virkkaa toiselle: "No, minkähänlainen mies siitä lapsesta aikanaan tulee?" — "Luullakseni tulee siitä tuon rikkaan kauppiaan perillinen, joka nyt tuvassa yötä on", vastasi päätietäjä ja paneutui siitä taas maata.
Mitäpäs ollakaan; kauppias, joka ei lapsen itkulta tuvassa rauhaa saanut, sattui pihalla kävellessään tallin ylisiltä kuulemaan tietäjien keskustelemisen, joka kaiken yötä sitten ajattelutti häntä, ettei hän unta silmiinsä saanut. Arvellessaan asiata päätti hän viimeinkin jollakin keinoin hukuttaa sen yöllä syntyneen lapsen, ettei tietäjien ennustus toteen kävisi. Siinä aikomuksessa kävi hän aamusella mökkiläisten pakeelle, surkutteli häntä, kun niin köyhällä miehellä monta lasta oli, ja pyysi kavaluudella hänen vastasyntynyttä poikaansa ottolapseksensa, niin hän, jolla varaa oli enemmän, kasvattaisi sen mieheksi. No, vanhemmat, joilla oli monta lasta elätettävänä ennestänsä, suostuivat tuumaan kuin suostuivatkin toivoessaan lapsensa sen rikkaan miehen huostassa paremman onnen käsittävän kuin köyhässä kodissansa, ja antoivat sen nuorimman yöllä syntyneen poikansa kauppiaan kasvatettavaksi. Kauppias, jonka mieli hyvästyi tätä, koki tyydytellä äitiä jos jollakin ja antoi hänelle rahaa toistenkin lasten kasvatukseksi, vaan itse läksi pienen ottopoikansa kanssa mökistä matkaansa hyvillään siitä, kun nyt hyvän kaupan luuli tehneensä. Lasta kohtaan oli kuitenkin mielensä musta. Tie kun taipaleella kulki synkän metsän halki, niin poikkesi lapsen kanssa tiepuoleen kohta ja ripusti sen ottopoikansa puun haaraan sinne, että kuoleehan nyt ainakin se hänen perillisensä metsään, ja miesten ennustus käypi tyhjäksi. Vaan mitenkäs sattuikaan seikka? Tuskin oli kauppias nahkakuormansa kanssa lähtenyt edellensä, minne oli aikomus, niin päätyipä metsästäjä kulkemaan sitä samaa taivalta sen synkän metsän läpi siitä, josta kävi lapsen itku hänelle korviin heti. Tämä lähtee ääntä kohdin käymään ja näkee nyt ihmeeksensä pienoisen poikalapsen puun haarassa riippuvan kituen siinä surkeasti. Tuskin keksikään metsästäjä tämän, niin kapusi puuhun kohta, otti lapsen sieltä alas ja kantoi vaatteiden peitossa kotiinsa. Siellä hankki lapselle imettäjän sitten ja rupesi kasvattamaan sitä niinkuin omaa lastansa ainakin. Sillä tavoin tulikin pulska ja kaunis poika hänestä, ja kasvatusisä nimitti hänet Antiksi; mutta kylän sikiöt, kun kuulivat hänen oikean sukuperänsä, alkoivat liikanimeltä sanoa häntä Puuhaaraksi, josta tottuivat kaikki muutkin sitten kutsumaan häntä sillä Antti Puuhaaran nimellä.
Kului vuosia tuosta, mikä lie muudan kymmenkunta jo kulunut, ja Antti sillävälin kasvoi mieheksi, niin sattuipa kerran se entinen ketunnahkojen kauppias kulkemaan vanhoja jälkiänsä ja poikkesi matkallaan metsästäjän kotiin yöksi, kun ei sen kovemmin tahtonut mökkiläisen luona käydä, jolta hän muinoin lapsen oli vienyt. Yötä ollessansa talossa kuuli hän talon nuorta miestä sanottavan Antti Puuhaaraksi, joka kuului oudolta hänestä. Kummastellen sitä kysyi viimeinkin isännältä, mistä poika sen niin ihmeellisen nimen oli saanut. Talon isäntä kertoi siitä asian, sanoi puun haarasta löytäneensä sen pojan lapsena ja sitten ottopojakseen kasvattaneensa hänet, kun ei itsellään hänellä lasta ollut, ja selvitti vieraalle, että siitä se on poika sen liikanimensä saanut. Kauppias säikähti isännän puhetta ja arvasi koko asian perin pohjin tuosta, vaan ei ilmaissut mieltänsä muille. Sanoihan vain: "No, sepähän nyt juttu oli vasta, enpäs kummempaa ole iässäni kuullut!" Muuta ei virkkanut mitään, oli unohtavinaan koko asian ja paneutui maata, mutta mielessään arveli keinoa vain, millä hän sen pojan vielä hukkaan saattaisi, ettei tietäjien ennustus toteen kävisi, joka yhä vain hirvitti häntä.
Mitäs ollakaan; kului yön seutu, ja aamu tuli, niin alkaa kauppias puhutella isäntää, sanoo: "Olisi tärkeätä asiata kotiini, vaan en malttaisi itse matkaltani palata, eiköhän joutaisi tämä teidän ottopoikanne minulta sinne kirjaa viemään?" — "Ka, eikö tuo siksi joutane", vastasi isäntä ja pani Antin rikkaan miehen asiata käymään toivoen kauppiaalta hyvän palkinnon saavansa. Kauppiaalla kuitenkin oli paha mielessä vain. Kirjaansa oli hän pistänyt kotiväellensä käskyn ottaa kirjan tuoja kaikin mokomin kiinni ja hirttää hänet kartanon kupeella kasvavaan koivuun. Antti ei tietänyt tuosta mitään eikä pelännyt petosta, vaan läksi asialleen sitä kauppiaan kirjaa viemään niinkuin isäntä oli käskenyt. Päiväkauden kuljettuansa tuli hän muutaman vuoren juurelle, jossa oli puiden suojassa sammalen päällä soma levätä, niin istuutui väsyksissään siihen ja nukkui tietämättään sikeästi se kauppiaan lähettämä kirja kädessä. Sattuipa samassa kaksi teiniä kulkemaan tietä myöten siitä ja näkivät kirjan makaajan hyppysissä, niin ottivat koiruuksissaan sen lukeaksensa. Nähtyänsä, mitä siihen oli kirjoitettu, älysivät kirjoittajan kavaluuden ja päättivät puolestaan pettää nyt häntä. Matkoillansa olivat monesti jo kauppiaan kodissa käyneet ja tunsivat koko talon komennon hyvästi, millä kannalla siellä kaikki oli, niin istui toinen heistä kivelle ja piirsi kauppiaan kirjoituslaatuun toisen kirjoituksen, jossa isännän käsky muuttui järkiänsä toiseksi. "Kun tämän kirjan kuljettaja perille tulee", sanottiin kirjassa, "sille välttämättömästi pitää minun tyttäreni annettaman vaimoksi niinkuin sen itse olen luvannut, mutta koirani Musti, joka alkaa jo vanhoillaan horata, pitää kaikella mokomin sidottaman nuora kaulaan ja hirtettämän pihalla kasvavaan koivuun. Nämä minun käskyni ovat kiireimmittäin tehtävät ennenkuin itse kotiini palaan, muuten ette ihastu kauppaanne." Saatuansa tämmöisen kirjan piirretyksi panivat teinit sen makaajan hyppysiin ja läksivät matkaansa herättämättä poikaa, joka ei tietänyt koko asiasta mitään.
Aikansa maattuaan heräsi Antti Puuhaara unestansa lähtien edellensä ja astui siitä nyt uutterasti, kunne tuli kauppiaan kotiin, jossa antoi kirjan talonväelle luettavaksi. Emäntä ottaa kirjan ja lukee sen kaikkien kuullen kohta. No, mitäs; olihan se ikäänkuin kummaa tämmöinen käsky heistä, vaan kun tunnettiin kirja isännän tekemäksi, ei käynyt asiata arveleminen, mutta annettiin talon tytär Antti Puuhaaralle vaimoksi, ja vanha Musti ripustettiin tuvan kupeella kasvavaan suureen koivuun niinkuin kirjassa oli sanottu.
Kului muutama viikko siitä, niin tuli itse isäntä kotiinsa ja näki jo etäältä jonkin mustan roikkuvan talon luona kasvavassa koivussa. Ihastuen sitä, kun luuli Antti Puuhaaran nyt siinä riippuvan, sivalsi kauppias ruoskalla hevostansa joutuakseen pihaansa ja sanoi itseksensä: "Ahas, Antti-kulta, jokos hiljankin siinä kiikut, ethän enää hyvyyttäni perine!" Samalla pääsikin talolle, vaan mitenkäs muuttuikaan tässä nyt mielensä, kun vanhan uskollisen Mustinsa näki kuoliaana koivussa ja Antti Puuhaaran muun kotiväen seurassa elävänä vastaansa tulevan! Eihän siitä kuitenkaan vihaansa näyttänyt, siksi oli älyä toki, vaan tiedusteli emännältään asiata, jolta kuuli nyt kaikki, miten lähettämänsä kirja oli väärennetty, jonka mukaan Antti Puuhaara nyt oli vävynä talossa. Siitä meni Antin puheelle sitten, tervehti häntä ja sanoi: "No, sinä kun olet nyt minun vävyni ja luultavasti kerran tulet kaiken hyvyyteni perimään, niin pitäähän jollakin teolla sinun minun hyvyyttäni ansaita. Kaiken ikäni olen arvellut sitä, mikä elämänkeino ihmiselle olisi onnellisin, ja jouduin viimeinkin kauppiaaksi; vaan siihen toimitukseeni olen nyt kyllästynyt ja haluaisin tietää, mikä työ minulle avullisin on kaikista. Sen tiedon saantaan lähde sinä nyt, kulje Pohjolaan ja kysy Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä. Siitä kun tiedon saanet, palaa tänne kotiisi sitten."
Antti kun ei pelännyt petosta, suostui appensa vaatimukseen eikä ajatellutkaan sitä, että hänen sille matkalle kukaties toivottiin jäävänkin, vaan sai sauvan käteensä ja läksi appensa pyytämää tietoa hakemaan. Astuu, astuu hyvän aikaa edellensä, niin tulee hirmuinen vuori taikka Hiiden kallio semmoinen vastaan hänelle, ja harjalla seisoo julman näköinen, hirmuisen pitkä mies, joka päällänsä kannattaa ison joukon pilviä ja jonka lakissa kahdeksan tuulispäätä pitää pesänsä. Tämä keksii Antin ja kysyy leppeästi: "Minnekä, poikaseni, matkustat?" — "Menen Pohjolaan tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä", vastasi Antti. "Niinpä aja, veikkonen, minunkin asiani", sanoi jättiläinen, "minulla on tarha, joka ennen kasvoi kaunista hedelmää hyvästi, vaan nyt homehtuu vain; kysy neuvoa siihen, millä tarhani saisin parannetuksi, niin annan parhaimman orini ajaaksesi." — "Saan minä tuon kysyä", vastasi Antti, otti jättiläiseltä Hiiden orin ajaaksensa ja läksi matkaansa.
Jonkin aikaa ajettuansa kuuli hän hirmuisen jytinän, ja maa alkoi järistä. Oudostuen sitä riensi hän kiireesti edellensä ja tuli tuokion ajettuansa suuren kivisen linnan luokse, jossa hän nyt ihmeet näki vasta. Linnan portilla seisoo isokasvuinen, hirveän pitkä mies, suuri summaton avain kädessä. Toisinaan aina puhaltaa sen avaimensa läpeen ja koettelee sitten aukaista ovea, vaan kun ei saa avainta lukkoon, niin nyrkillään tömistää ovelle, että kaikui tienoot ympäriltä ja linnan perustus vapisi. Joutuessaan tämmöiseen kähäkkään, mikä tässä oli, säikähti Antti-parka järin pahasti, että oikein housut tutisivat jalassa, vaan kun ennätti tottua jyräkkään ensinnä, niin miehistyi siitä jällensä ja lähestyi portailla seisojata rohkeasti tehden hyvän päivän samalla. Toinen, vaikka suutuksissaan kynsi korvansa taustaa, kääntyi tervehtimät kuultuansa Anttiin päin ja kysyi: "Mihinkä, poikaseni, menet?" — "Menen Pohjolaan", sanoi Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä." — "No, kun sinne menet", sanoi jättiläinen, "ota veikkonen, minunkin asiani ajaaksesi, kuulusta samalla, missä minun linnani oikeat avaimet ovat, kun en minä ovea saa aukaistuksi. Jos tuot tiedon asiastani, saat palatessasi parhaimman aarteeni palkaksi." — "Ka, saan minä tuon kuulustella", vastasi Antti, heitti jättiläiselle hyvästit ja läksi edellensä taas. Hänellä kun oli se Hiiden ori ajettavana, niin matkaa teki lujasti ja tuokion kuljettuansa näki taaskin Hiiden linnan edessänsä, joka oli vuori samanlainen kuin entisetkin. Vuorella kasvoi suuri, korkea honka, jonka latvassa istui jättiläinen hirmuisen pitkä keihäs kädessä. Maassa paloi iso valkea, ja puussa istuja käristi keihäässään kokonaista hirveä tulessa. Tuskin keksikään jättiläinen Antin tulevaksi, niin alkoi puhutella häntä, sanoi: "Joudu, joudu, poikaseni, saamaan muutama paistipalanen suuhusi sinäkin!" Antti, jonka nälkä kurni suolia ikään, ei arvellutkaan tullessansa, vaan ajaa kavahutti sillä hyvällä orillaan vuorelle, jossa oli paisti nyt valmiina. Syötyänsä hirven lihaa kyllälteen siinä mieli hän lähteä matkaansa, vaan puussa istuja puheillansa viivytteli häntä, kysyi: "Minnekä sinulla semmoinen kiire on, ja mihin sinä täältä nyt aiot?" — "Aionmahan Pohjolaan", vastasi Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on käsittävä." — "No, kun sinne lienee matkasi", sanoi jättiläinen, "tiedustapa sekin, miksi minun ikäni täällä puussa täytyy istua. Toisinaan toki saan hirven eli muun elävän jonkin keihäälläni tavoitetuksi, vaan kun ei metsä saalista suo, olen monestikin nälkään kuolemassa." — "Tiedustanmahan asiasi", vastasi Antti, ja sanottuansa jättiläiselle kiitokset ruoasta hyppäsi hän orinsa selkään ja läksi ajamaan siitä.
Kulki hyvän matkaa taas, minkä aikaa lienee kulkenutkin, niin tulee suuri joki eteen. Tämän on rannassa pienoinen venhe, ja venheessä istuu vanha, koukkuleukainen akka, mela kainalossa. No, Antti kun ei yli päästäkseen muuta neuvoa nähnyt, alkoi puhutella venheessä istujata, kysyi: "Pääsisikö teidän venheessänne matkamies joen poikki?" — "Pääsee toki", vastasi akka, "täytyyhän siksi toistaan autella, vaan minnepä hevosenne jätätte?" — "Tähän jätän rannalle siksi kun matkaltani palaan, hyväpä tässä näkyy heinikko kasvavan", sanoi Antti, kiinnitti orinsa siihen ja itse meni venheeseen akan luokse. Joen yli kuljettaessa nostaa akka sitten puheen ja kysyy Antilta: "Mistä kaukaa ja millä asialla tämä vieras ompi, kun näin kaukaisia maita kulkee?" — "Sieltä ja sieltä", sanoi Antti, "kuljen Pohjolaan kysymään Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on käsittävä; liekö pitkältikin vielä matkani päähän?" — "Ei ole kaukana enää Louhen koti", vastasi akka, "piammastaan olette jo matkanne päässä, kulkekaahan maalle päästyänne suoraan edellenne, niin kohta on Pohjola näkyvissä; vaan kun sinne riennätte, tiedustelkaa, hyvä vieras, minunkin asiatani, miksi minun pääsemättömästi täytyy matkaavia tämän joen yli saatella; neljäkymmentä ajastaikaa olen tätä lautturin työtä tässä jo toimittanut ja haluaisin nyt vanhoillani virastani eron saada." — "Tiedustanmahan asiasi", vastasi Antti, sanoi maalle päästyänsä akalle kiitokset saattamasta ja läksi jalkaisin astumaan edellensä. Ei kaukaa kulkenutkaan siitä, kun tulivat jo asutut maat vastaan häntä, ja kohta alkoi jo talokin näkyä. Antti, joka akan puheesta arvasi Louhella tässä nyt kotinsa olevan, astui mäen rintaa pihaan ja pihalta tupaan.
Sielläpä ei sattunutkaan emäntä kotiinsa, tytär vain oli yksinään tuvassa ja pöydän luona alusteli taikinata. Antti tupaan tullessansa hyvän päivän teki tyttärelle ja kävi lavitsalle istumaan, josta vähän ajan päästä alkoi kysellä emäntää, oliko tuo missä. "Ei ole nyt äitini kotona", vastasi tyttö, "vaan kun joutanette odottamaan iltaan asti, kyllä se yöksi kotiin tulee." Kuultuansa tämän jäi Antti Puuhaara iltaa odottamaan siihen ja alkoi aikansa kuluksi niitä näitä haastella tyttären kanssa, joka taas puolestaan kyseli häneltä, mistä tämä vieras oli ja mikä asiana, kun näin etäisiä maita vaelsi. "Sieltä ja sieltä olen", vastasi Antti, "olisi äidiltänne kaikenlaista tiedusteltavaa vähäsen." Samalla puhui myös asiansa, joista hän tietoa halusi. "Ohoh!" sanoi Antin puhumasta päästyä tyttö, "ettepä vähiä kyselekään, tuskin niistä äitini tietoa antaakaan semmoisista; vaan jos kuulette minua, voin ehkä asioistanne selvän kukaties saada. Olkaa varoillanne tässä, kun äitini iltaisella kotiin tulee, ja menkää uunin taakse piiloon, ettei hän teitä näe, niin voitte tarkkaan kuuntelemalla, mitä me keskenämme puhumme, kysyttävistänne tiedon saada ja yöllä sitten salaa pyrkiä täältä matkaanne." Oli näet poika pulska ja kaunis, niin tyttären kävi sääliksi häntä.