Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumaan. Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen. Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: "Nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään jäähdyttelemäänsä ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja kuoli." Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt, kuinka mies akkavainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen todeksi ja vastasi: "Elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummorukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vain, hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" No, siitä ei miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. — Sen pituinen se.
JÄLKIMAINE
Hämeessä puhutaan tarinan loppua vähän toisella tapaa. Keksittyään lakin kaupassa pettyneensä lähtevät ostajat ajamaan poikaa perästä, tulevat hänen kotiinsa ja kysyvät isältä: "Missä teidän poikanne on?" Poika oli sillä välin laittautunut aittaan, jossa makasi pitkällään laudalla niinkuin ruumis ainakin, ja isä vastasi miehille: "Voi, hyvät vieraat, minun poikani on kuollut ja makaa jo aitassa laudalla." — "Pahuus, kun tuo ennätti kuolla", sanoivat toiset, "meillä olisi hänelle asiata ollut." — "No, olisi täällä se vainajan sauva, jolla hän eläessään aina sairaita paransi", vastasi isä, "koetelkaahan lyödä hänen ruumistaan sillä, jos tuo tuosta elpyisi vielä!" Miehet ottavatkin siitä sen sauvan ja menevät isän kanssa aittaan, jossa hosaisevat kuollutta selkään. Tämä on heräävinään siitä ja nousee istuilleen laudalla, kysyy: "Mitäs minusta nyt tahdotaan, joka olin jo ylämaailmoihin menemässä?" Miehet, nähtyänsä, minkä kumman sauva oli vaikuttanut, eivät muistaneetkaan entistä kauppaansa purkaa, vaan alkoivat hieroa uutta, sanoivat: "Myö tuo sauvasi meille!" — "Ei minun käy sitä hukkaaminen, tarpeen se on itsellenikin, koska vielä eloon virkosin", vastasi ensinnä poika, vaan toiset kun houkuttelivat yhä ja hyvän maksun lupasivat, niin suostui myömään jo viimein, sanoi: "No, ykskaikki, kolme sataa kun sauvastani antanette, niin olkoon menneeksi!" Toiset maksoivat hinnan mielellänsä ja menivät sauvansa kanssa matkaansa, vaan tiellä nousi heidän välillänsä siltä sauvalta riita, kuka sen heistä nyt pitäisi, ja siitä syntyi tappelu, jossa toiset kaksi löivät toverinsa kuoliaaksi. Siitäpäs tuli heille nyt hätä, ja sieppasivat sen pojalta ostamansa sauvan ja hakkasivat sillä kuollutta selkään herättääksensä häntä, vaan tämä ei vironnut sen siitänsä, ja päälliseksi tuli vielä ihmisiä siihen heidän meteliinsä, ja alkoivat hätyyttää heitä siitä, kun kuollutta pieksivät. Peloissaan heitä jättivät miehet kuolleen toverinsa tielle ja juoksivat pojan kotiin takaisin.
Siellä oli poika isänsä kanssa pitänyt tuumaa taaskin, ja kun näki miesten tulevan, pistäytyi tyhjään tynnyriin, josta oli puhkaissut pohjan, ja haasteli siellä itseksensä. No, miehet kun pääsivät tupaan ja kysyivät poikaa, isä vastasi heille: "Se on tuolla tynnyrissä, olkaa, veikkoset, hiljaa!" — "Mitä juukelia se siellä tekee?" kysyivät miehet. "Se on siellä vieraita kieliä opettelemassa", selvitti isä. "Vai niin, no, mitenkähän noita mekin oppisimme?" kysyivät toiset. "Väleen niitä oppii", sanoi isä, "kun vain kielensä pistää tuosta tapinlävestä sisälle, niin silloin on kieli aina opittu." — "Pitääpä koettaakseni", sanoi yksi mies ensinnä ja pisti kielensä tynnyriin; mutta poika, joka puukko kädessä istui tynnyrissä, vetäisi sillä häneltä kielen pään poikki, josta toinen sanoi: "Mylyt", ja kävi mykäksi kohta. Toinen mies, kun kuuli toveriltaan pääsevän oudon äänen, arveli tuosta: "Kyllä siinä näkyy hyvästi oppivan, koska Pekka jo rupesi puhumaan", ja pisti myös kielensä läpeen, jossa kävi mykäksi hänkin. — Paha on pettäjän perintö.
PAHA ON PETTÄJÄN PERINTÖ
TOTUUS JA VALHE
Kauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi laivan kummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä laivoinensa ulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä tekivät liiton keskenänsä vuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa nyt toisistaan erkanivat. Kuluikin määräaika tuosta, ja veljet tavaralla täytetyillä aluksilla yhtyivät vuoden päästä puhutulla paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli valhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt laivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti pysyväinen kaupassaankin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa saivat kauppa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän välillensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen kaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta sovittu, määräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjehtiessa heille ensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tavaroineen vedoksi kumpikin.
Purjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheellä soutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes huusi nyt laivastaan sille: "Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?" — "Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee!" vastasi laivalaisten sivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edellensä. "No, kuulepas sitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee!" sanoi iloissaan vanhempi veljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta laivan sekä tavarat itsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan saattaa, vaan uhkasi mereen heittää. Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon voittanut veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät häneltä ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.
Tuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saattoi vihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja sattui suuri kivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan, ettei toki turvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istuessansa siinä kuuli hän suksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa apua, sanoi: "Kun lienet ihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni tänne!" Hiihtäjä tuli ja kysyi sokealta: "Mitäs tahdot minulta, poikaseni?" — "Jos saisin vaivan silmistäni", sanoi sokea ja kertoi siinä, miten hänelle oli merellä käynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle suksensa ja sanoi: "Nouse hiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät, pese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset, miesrukka, vaivastasi." Sokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä siinä, niin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itsestään liikkeelle taas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä odotteli häntä. "Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon!" sanoi sokea siitä nyt hiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi hiihtämään kohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin ennenkin.
Kuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiihdännän ja huusi: "Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin, tule auttamaan, lohduttamaan minua!" Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja kysyi: "Mitäs minulta tahdot?" — "Taidat olla se sama, joka minua jo silmieni pakotuksesta autoit", vastasi sokea, "paranna nyt silmänikin, muutoin täytyy minun tänne metsään kuollakseni." — "No, ota nämä sukset", sanoi hiihtäjä, "hiihdä lähteelle, jolle sukset tästä vievät, ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi." Toinen teki niinkuin neuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä silmistänsä terveeksi, josta hiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Siinä kiitti taas auttamastansa ja rukoili Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle tätä laupeuden työtä. "No, etkös muuta vielä ole vajaalla?" kysyi hiihtäjä. "Soisin pääseväni kotimaalleni", sanoi toinen, "vaikka köyhä olen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen henkeäni." Hiihtäjä sanoi siitä: "Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät sinut, minne ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä, vaan viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luokse, jonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä hyvän onnesi käsität seuraten niitä."