Rauta kun toverinsa petollisuudesta jäi sokeaksi siihen suolle, se ei silmitönnä osannut mihinkään, raukka. Hapuroihan iltaan asti tuskissaan korvessa kuitenkin, niin yhtyi suureen kuuseen viimeinkin ja nousi siihen yöksi. Siinäpä kuusen juurella kävi kolme kehnoa aina joka yö tuumaamassa tiedustellen toisiltansa, mitä mikin maailman tapauksista tietäisi. No, ne tulivat sinäkin yönä kuusen juureen niinkuin ennenkin ja alkoivat pakinoida keskenänsä. Toiset kaksi kysyivät siltä, kuka heistä ensiksi yhtymäpaikalle sattui: "Mitä sinä tiedät maailmassa hyvää?" Se ensimmäinen sanoo: "Minä tiedän sen hyvän, että vaikka upposokea olkoon, niin kun päivän noustessa aamusella vain kasteella pesee silmiänsä, sillä saapi näkönsä takaisin." — "No, mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyivät toiset taas toiselta. Se sanoi: "Kuninkaan tytär vaikka jo on niin monta vuotta potenut, minä tiedän, millä se paranisi; kirkon sillan alta pitää saada punainen sammakko ja siitä voiteet tehdä, niin sillä se paranee." — "Mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyttiin kolmannelta. Se vastasi: "Minä tiedän aarteen semmoisen, jossa on sadalle miehelle kannalmus; sen uhria ei tiedä kukaan muu: kun menee sata miestä yht'aikaa sille aarteelle, niin ne sen saavatkin, se sillä onkin uhrina."

Rauta kuusen latvassa kuunteli heidän puhettansa ja pysyi hiiskumatta siellä, vaan kun aamuyöllä äänestä kuuli kehnojen menevän kuusen luota matkaansa ja siitä arvasi, että jo tämä nyt alkaa olla päivännousun aika, niin laskihe kuusesta alas ja alkoi kastetta haparoida maasta. Sitä oli heinä täynnä, ja hän sillä voiti silmiänsä niinkuin kehnon neuvo oli, niin tulikin näkeväksi kohta, ja silmänsä paranivat jällensä. No, Rauta kun näkönsä sai takaisin, hän iloissaan läksi kulkemaan siitä ja meni kirkkoon heti ja otti sen punaisen sammakon sillan alta, mikä siellä oli. Siitä teki voidetta sitten kuten kehnojen puheesta tiesi, ja kulki sen kera kuninkaan linnaan ja anoi tytärtä parantaaksensa. Kuningas oli jo aikoja sitten julkisessa kuulutuksessa luvannut sen tyttärensä ja puolen valtakuntaa sille, ken sen hänen tyttärensä terveeksi saisi, ja kun mies nyt parantajaksi tarjosihe, niin sai luvan koetella mahtiansa hänkin. Mikäs miehen sairasta parantaessa, kun oli rohdot varalla; hän sitä sammakon voidetta antoi vain tyttärelle, niin se parani jo samassa. No, mieheltä kun onnistui se sairaan parannus hyvästi, se saikin kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkoistansa niinkuin oli luvattu, ja pääsi kuninkaan ystäväksi samalla. Siitä lähtee sitten kolmannenkin kehnon neuvoa tiedustamaan, ottaa sata miestä kerallaan ja kulkee sitten kehnon ilmoittamalle aarteelle, jota sadan miehen piti käydä ottamassa. Aarre löytyikin heti, ja siitä tuli rahaa niin äijän, että oli joka miehelle tavallinen kannalmus.

Päästyään tällä keinoin rikkaaksi ylen eli Rauta monta aikaa appensa kanssa sovinnossa ja oli puolen valtakunnan päällikkönä, mutta muutamien vuosien perästä alkoi mieli tehdä omalla maallansa käymään. Hän lähtee siitä matkalle ja ajaa kuudella hevosella komeasti, niin sattuupa hänen entinen toverinsa, se Riuta, tulemaan vastaan hänelle. He tuntevat toisensa heti, ja Riuta kysyy Raudalta siinä: "No, miten sinä nyt olet näin pohataksi päässyt ja silmäsikin entiselleen saanut, vaikka ne minä kerran jo sinulta puhoin?" Rauta haastoi Riudalle totuuden jälkeen kaikki asiansa niinkuin ne olivat tapahtuneet, ja Riuta kuultuansa tämän erosi Raudasta heti, arveli: "Koska se niin on Raudalle tapahtunut, niin annakas, lähden minäkin siihen samaan kuuseen, enkö minäkin jotakin kuulisi!" Menikin samalla, kulki kuusen luo ja rupesi latvaan yöksi. Ei aikaakaan siinä ollut, kun tulivat ne kolme kehnoa taas kuusen juureen koolle. He jo tietävät sen, että jo ovat taiat tunnetut maailmassa, ja alkavat väitellä asialta. Toinen syyttää toistansa, sanoo: "Eihän se meidän puheemme miten ole tietoon tullut, sinä sen olet sanonut!" Vaan toinen riitelee vastaan syyttäen taas toveriansa, sanoo: "Se on valhe, on ainakin, sinähän sen olet meidän pakinamme ilmoittanut!" Riidellään, riidellään asialta, niin sopivat toiset kaksi keskenänsä ja päättävät siitä syyn kuin päättävätkin jo kolmannen toverinsa päähän. Sen he tuomitsevat halkaistavaksi kahtia ja tarttuvat toveriinsa käsin, vaan tämä rukoilee heitä, sanoo: "Antakaa kerran vielä ylhäälle ilmaan päin katson ennenkuin halkaisette!" Toiset sallivat sen, ja se tuomittu katsahti ylhäälle siitä, niin näki Riudan sieltä kuusesta ja huusi: "Tuolla kuusen latvassa on mies, sehän se on meidän pakinamme kuullut, vaan minä olen viaton, olen ainakin!" Mitäs; näkivät toisetkin miehen istuvan kuusessa, niin arvasivat jo asian kohdastansa ja ottivat kuuntelijan kuusesta alas ja halkaisivat Riudan sen tuomitun toverinsa sijaan. — Sen pituinen se.

JYKEÄ LIPAS

Oli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen. Siinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä asteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano, niin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan janoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta vettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä malttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan äyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs, juonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle partaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden pinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä. Tuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole apua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa veteen: "Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan luoma, irti eläkä veteen hukuta!" — "Enkä laske", vastasi Vetehinen, "tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane." — "Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe", pakisi tuskissaan ukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi. No, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta ja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli Vetehiselle luvannut.

Mitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut ukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi hän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi vanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: "Oi lapseni, käypä länget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta riisuessani unohdin." Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi isänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta astumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei kerallansa järveen siitä.

No, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle linnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: "Tässä voit sinä emäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi konsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole kuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista minulla." Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen kotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle, sanoo: "Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, varo vain se." Sillä varoituksella jätti tyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä tuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli, ja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin alkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. "Eihän tuota kuka tietäne, jos tuolla kävisinkin", mietti hän mielessänsä, "menen kuin menenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin muualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän." Tätä arvellessansa aukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään. No, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä, vaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä. Tyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin veren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. "No, tämäpäs kumma, kun noin on korea sormus nyt tuossa!" arvelee mielessään tyttö eikä voi olla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa muka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari vereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki pyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä, jos kuinka monesti pesisi.

Mitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja oli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi tytölle: "Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!" No, eihän muuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan sattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa, niin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: "Millä sinä, heittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!" Tytön täytyi näyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin siitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären samassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.

Tyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä ylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä kuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja itseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis puuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät venheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta, kulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan seisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä, eikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja koettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa tuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No, mitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu kotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa. Alkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa Vetehinen päätänsä vedestä sanoen: "Antanet keskimmäisen tyttäresi minulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Ukko ei raahtisi enää nyt toista tytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen pidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin, kysyyhän uudelleen vain: "Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen kuolet?" — "Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe", vastasi viimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle. Siitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan kotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle tyttärellensä: "Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta unohtui sinne."

Tyttö kun käskyn kuuli, se ei kauempaa arvellut, vaan juoksi rantaan heti sitä isänsä kirvestä hakemaan, jossa kävi samoin ikään hänelle kuin vanhemmallekin sisarellensa. Vetehinen tapasi hänet syliinsä siitä ja vei kerallaan järveen kohta, jossa talonsa katsannan antaa hänelle niinkuin naiselleen ainakin. Eletään, ollaan jonkin aikaa tuosta, niin saapi Vetehinen kylässä käymään taaskin ja kaikki linnansa avaimet jättää tytölle sanoen lähtiessään hänelle: "Joka paikassa voit sinä minun poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, muistahan se." Mitäpä siitä. Tytär, vaikka kiellon kuuli, ei malttanut olla aitassa käymättä kuitenkaan, ja Vetehinen kotiin palattuaan asiasta kun tiedon sai, niin surmasi hänet kuin sisarensakin ja ruumiin työnsi veriaittaan taaskin.