Kuluu muutaman aikaa tuosta, ja tytärten isä vanhalla paikallaan elelee yhä, vaan on mielipahoissaan sitä, kun kaksi tytärtään oli täytynyt Vetehiselle hukata, josta alkoi nyt kostoa pelätä itsellensä. No, eipäs mitään. Sattui ukko muutamana päivänä valkamalla olemaan rannassa, siinä verkkojaan levitteli kuivamaan, niin löytää somerolta hän virsut, nuo somatekoiset ylen ja uudet. Katselee niitä nyt siinä, ajattelee mieltänsä myöten: "No, kenhän noin hyvät, sievännäköiset virsut tuohon jätti, eivät ne hukkaan jouda, korjaan heidät minä." Sen sanoi itsekseen siinä ja pisti virsut jalkaansa lähteäksensä niissä astumaan kotiinsa, vaan jalat alkoivat väkisellä pyrkiä toisaanne ja veivät häntä rannemmalle yhä. Ukko kun käkesi kotiinsa kulkea, hän ei olisi suostunut tähän, vaan koki hallita jalkojansa kuin ennenkin aina, pyrkien edelleen. Ponnistelee siinä poloinen mies, jäykistelee jalkojansa, vaan ei auta mikään; virsut kun olivat Vetehisen siihen rannalle asettamat, ne veivät ukon ensimmältä rantaan ja siitä väkisellä järveen sitten. Vyötäistään myöten oli ukkorukka jo sillä tapaa vedessä ennenkuin älysikään koko seikkaa niiden virsujensa syyksi. Siinä vasta koettelee virsuja jalastaan saada, vaan ei saa lähtemään heitä millään. Ei aikaakaan tuosta, kun kohoaa taas Vetehinen järvestä kuin edellisilläkin kerroilla ja pakajaa ukolle: "Sinä koska virsuni varastit, et pääse nyt vallastani muulla, kuin et nuorinta tytärtäsi minulle antane." Ukko ei antaisi, sääli on viimeistä tytärtään antaa, vaan jalkansa lähtevät niissä Vetehisen virsuissa liikkeelle taaskin ja kulkevat syvemmälle yhä, kunne seisoo ukko jo leukapieliään myöten vedessä. Siinähän seisahtuivat kuitenkin kulkemasta, ja Vetehinen uudelleen pakisee ukolle: "Antanet nuorimman tyttäresi minulle, niin lasken maalle sinut tästä, muuten hukut tähän kuin hukutkin." Mitäs; täytyihän ukkorukan luvata tyttärensä Vetehiselle viimeinkin, kun ei muustakaan apua nähnyt. Sillä tavoin pääsi hän järvestä maalle ja läksi alla päin pahoilla mielin astumaan kotiinsa. Siellä kun näkee tyttärensä, alkaa haastatella häntä, sanoo: "Minä virsut laadin metsässä käydessäni ja tuonne rantaan jätin turpoamaan vähäksi, käypä ne, lapseni, kotiin sieltä."

Eihän muuta; läksi tyttö isänsä asialle, vaan kun rantaan pääsi ja virsuja rupesi liosta nostamaan, Vetehinen taas järvestä kavahti, sai tyttären syliinsä ja vei kerallaan järveen kohta, missä hänellä kotinsa oli. Siellä antaa talonsa katsannon tytölle niinkuin toisillekin sisarille oli antanut, ja kun ajan päästä taas kotoaan läksi, niin sanoi lähtiessään hänelle: "Täss' ovat taloni avaimet, pidä tallella hyvästi, kunneka minä kotiin tulen; kaikissa voit sill'aikaa huoneissa käydä, elä vain tuohon äärimmäiseen aittaan mene." Tyttö ei sanonut aittaan menevänsä, jäi taloutta pitämään kotiin, ja Vetehinen sillä puheella läksi matkaansa; vaan tietäähän sen naisten luonnon, malttavatko ne kieltoa kuulla! Tuskin sai Vetehinen kotoaan lähteneeksi, kun alkaa jo tyttö linnan huoneita katsella, eikä aikaakaan, niin jo äärimmäiseenkin aittaan käypi. Siellä verisammion näkee hänkin ja säikähtää jo sitä, vaan kun toiset sisarensa löytää surmattuina loukossa, tuotakos kauhistuu hän vasta, ettei tiedä, kuhun saada, mihin mennä hädässänsä, kaikki kävivät kasvotkin vaaleiksi ihan ja kädet hervottomiksi häneltä. Olihan kuitenkin toimellisempi toisia; ei turhamaisesti sormukseen ihastunut, vaikka näki sammiossa senkin, vaan kun ennätti pahimmasta hädästään tointua, katseli tarkasti huoneen sisusta, mitä kaikkea siinä oli, ja keksi muutamassa kohdin kaksi suleikkaa rinnatusten lautasella, joiden oli kylkeen nimet kirjoitetut, toiseen: "Täss' on elävätä vettä", toiseen: "Täss' on kuollutta." Niistä sen otti, jossa oli elävätä vettä, ja juotti sisarillensa, niin ne eloon virkosivat siitä, vaan kuolleen veden kaasi toisesta suleikasta toiseen, mikä oli tyhjäksi jäänyt, ja pani asemelleen lautaselle. Vielä oli arkkuja, lippaita kaikenlaisia aitassa, niin niistä kaksi isointa lipasta valitsi, joihin kätki vanhemmat sisarensa, ja käski heidän siellä hiljaa pysyä, niin hän heille hyvän neuvon pitäisi. Itse läksi aitasta pois koskematta sormusta sammiossa, ja kun Vetehinen kotiinsa palasi, oli nöyrä häntä kohtaan hyvin, alkoi puhutella häntä ja sanoi: "Sinulla tuo pitkä partasi kovin on sotkuksissa pahasti, annas, selvittelen häntä." Sitä sanoessansa sieppasi kamman ja alkoi siistiä Vetehisen partaa. Tälle tämä mieleen kaikki, ja tyttö kun tunsi Vetehisen hyvällä tuulella olevan ylen, alkoi taas pakinoida siinä sanoen: "Etköhän läksisi sinä, ystäväiseni, isälleni minulta lahjaa viemään, tuohon olen lippaaseen kaikenlaista kalua sitä varten pannut; kanna se minun kotiini sinne, vaan elä huoli matkalla lippaaseen katsoa, sinun ei tulisi sen sisusta nähdä, ne minun lahjani ilman joutavia akkojen laitoksia vain ovat." Vetehinen suostuu tuumaan, ottaa lippaan olallensa, lähtee kantaa jytyyttämään sitä ja vie tyttären kotiin saati katsomatta sisusta, vaikka lipas jykeä oli ylen. Siihen jättää pihamaalle kuormansa sitten ja kulkee jäljelleen kotiinsa; vaan talossa kun lipas aukaistiin, sieltä vanhemmat löysivät vanhimman tyttärensä elävänä, ihmetellen, ihastuen sitä.

Kului muudan päivä siitä, niin jo toisen sisarensa tytär samatse kannatti Vetehisellä lippaassa kotiinsa ja itse sillä välin tuumaa piti kotona, millä hänkin Vetehisen vallasta pääsisi. No, ei muuta; huhmaren vaatetsi omiin pukimiinsa ja pirtin katolle asetti istua kököttämään kuosali käteen; itse lippaan kantoi pihalle, johon pistäytyi sisälle kuin toisetkin sisarensa, ja paljon tavaraa otti keralla. Siitä kun Vetehinen kotiinsa tuli, tyttö lippaasta haasteli hänelle: "Lähde, ystäväiseni, vielä kolmannesti minulta lahjaa kotiini viemään, tuo lipas kuljeta vanhemmilleni sinne." Vetehinen luuli tyttären tuvan katolta haastavan ja läksi viemään lipasta ollakseen hänelle mieliksi. Kulki hyvän matkaa jo kanneksien, kuljetellen sitä, vaan laskee lippaan maahan, sanoo: "Raskaspa tämä on, jos katson, mitä sisässä ompi." Jo rupeaa aukaisemaan kantta katsoakseen sisusta, vaan tytär lippaasta huutaa samassa: "Elä katso, mitä joutavia katsot, enkö minä kieltänyt sinua." — "Ka, vieläpähän näkee tuvan katolta tyttö", arveli Vetehinen tuosta, "varsin se, näenmä, sinne sitä varten istuutuikin, että näkisi etäälle." Siitä lähtee hän lipasta kanneksimaan taaskin ja vielä jonkin matkaa kuljettaa sitä, niin jo uudestaan rupeaa aukaisemaan lipasta nähdäkseen sisusta, vaan tytär silloin hiljemmin puhuu lippaasta, sanoo: "Elä katso, elä katso; kuinkas puhe oli!" No, ei katsonutkaan Vetehinen, luuli tyttären aina vain tuvan katolta haastavan ja sai kantamaan lipasta edelleen, vaan murisi itsekseen tuossa: "En enää toiste lähde naiseltani lahjaa viemään, kun näin ovat nämä hänen lippaansa jykeät." Miettiessään näitä pääsi jo matkansa perille ja lippaan jätti portaiden eteen pihamaalle, josta itse kulki kotiinsa takaisin. Siellä tyttö istuu tuvan katolla yhä, niin Vetehinen pihaan päästessään huutaa hänelle: "Oletko jo kalat murkinakseni keittänyt?" Toinen ei katolta virka mitään; ka, mitäpä huhmar pakajaisi! Mitäs, astuu Vetehinen pirttiin, vaan ei näe ruokaa valmistetun siellä, niin tulee takaisin pihalle ja sanoo katolla istujalle: "Etkö ole kaloja keittänyt? Minä joka päivä järvestä kaloja kannan, vaan sinä ne aitassa annat märätä etkä edes ruokaa laadi, vaikka sinun asioitasi minä olen juossut, että siihen olin katketa matkalla." Toinen ei siihenkään vastaa mitään, istua kököttää vain toimessaan katolla. Tuopas pistää jo Vetehisen vihaksi, eikä tiedä hän neuvoa muuta, vaan kapuaa itsekin katolle ja lyödä kamahuttaa naista, kun ei tuo edes puhetta antanut hänelle. Mitäs siitä, huhmar vieree katolta alas, ja Vetehinen vahingossa putoaa perästä, päälleen tuiskahtaa tuvan seinukselle pahasti. Siitä kun vähissä hengin selvisi sitten, vetäysi äärimmäiseen aittaansa heti, missä elävätä vettä paratakseen joisi. Kohta löytääkin vanhasta paikastaan suleikan, jossa parannuksen ainetta tiesi olevan, ja ottaa hyvän ryyppyisen siitä, vaan tytär kun suleikkaan oli kuoleman vettä kaatanut, Vetehinen juomasta päästyänsä meni tainioksi ja kuoli. Tyttäret saivat häneltä rauhassa elää sitten ja vanhassa kodissaan asua kuin ennenkin hyvästi. — Sen pituinen se.

SUULAS AKKA

Oli ukko muudan ja akka. Akka suulas on ylen; minkä saa kodissaan tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas metsimies ja kalastaja on hyvä. Sattuupa kerran sitten pyydyksillään kävellessään löytämään aarteen metsästä ja alkaa miettiä mielessänsä, millä nyt aarre hiljaisuudessa kotiin saada, hänellä kun akka on suulas, että minkä kuulla vain saapi, sen muille kertoo heti. No, ei muuta; oli ukko sinä päivänä hauen löytänyt rysästä, ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan, niin ne vaihetti keskenänsä, metson pani rysään ja hauen muutti ritaan. Siitä kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä, niin huomenna käymme rahat tuomassa sieltä." — "No, elähän mitään, vai sinä aarteen löysit!" sanoi vastaan akka, ja hänen jo mielensä alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut, vaan rupesi akkansa kera maata, ett'ei se muudanne päässyt mihin.

Kului se yönseutu siten, niin suoritaan huomeneksella sitten kantamaan rahoja aarteesta ja mennään yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan kävellessä, ukko virkkaa akallensa: "Vuotahan vähäsen, olisi pyydys minulla tässä", ja kun katsotaan saalista, täällä metso on rysässä! Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnekka linnunpyydyksille päästään, ja katsomaan niitäkin, niin täällä taas hauki on ridassa! Se otetaan siitä ja käydään aarteelle tuosta, josta rahat pannaan takkoihin kaikki ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten, niin jo laatisi akan mieli taloloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estäisi menemästä häntä. Eihän aikaakaan tuosta, niin jo moniaassa kohdin poikkeaa akka kujaan lähteäksensä taloon, vaan sattuvat koirat siinä paikoin tappelemaan keskenänsä, missä älissevät, ärissevät pihalla, niin huutaa akalleen ukko: "Elä mene, akkaseni, etkös kuule, miten siinä talossa akka miestään lyöpi, että äläjää toinen käsissä." Akka säikähti sitä, ei tullutkaan häneltä talossa käyneeksi, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta.

No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei kauempaa kotonaan pysynyt, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, kuhun eilen oli menemässä, ja alkoi kerrota asiataan kaikille, sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle, vaan myöhä oli jo, eikä tullut sinä päivänä vielä rahoja otetuksi, vasta eilen yhdessä paikalla kävimme, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme, ne niin suuria ne takat…" — "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. "Tuolta, tuolta, metsästä tuolta", selvitti hädissään akka, "Matti ja minä yksissä saloa kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki, me ne ensinnä otimme, siitä etemmäksi mentyämme…" — "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet ainakin, milloinka käypi rysään metso tahi ritaan hauki, tuot'ei usko hullutkaan!" — "Usko pois", kiisteli akka, "löysimme me aarteen, löysimme, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen, ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan matkasimme, kun sinua täällä naisesi pieksi…" — "Ole valehtelematta!" huusi suuttuen isäntä ja sieppasi akkaa korvalle, "missä ja milloin minua on naiseni lyönyt! Kaikki valehtelet tässä, ei ole mitäkään puheessasi perää! Mene matkaasi, taikka…!" Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi joutumiseen kotiinsa eikä sen kovemmin enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmoitella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikissa puheissansa. — Sen pituinen se.

TIETÄJÄ JA TAUTI

Oli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko rauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee kerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää suruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa haudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen oli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas taivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee ajatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee koko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee akkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu vain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: "Lähde rahaa kantamaan, minä metsässä käydessäni aarteen löysin." Akka herkeää torumasta. "Vai löysit sinä aarteen", sanoo, "ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää sieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka." No, lähdetään metsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja akka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin eleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa akalleen ukko: "Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan itse." Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on takaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee hänet hautaan alas — itse astuu rauhassa kotiinsa.

No, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo pitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee tuosta: "Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!" Niissä tuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa, joshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan nuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä. No, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan haudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma akkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä, arveli: "Mitäpä minä mieron akoista huolin!" ja rupesi jo puukollaan leikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: "Elä, veikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!" No, sääli on ukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä, vaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli ylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. "Hyvä", sanoi, "kun, velikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en voinut minä hänen kerallaan elää siellä." — "Vai niin sinun oli vaikea ollaksesi, raukka!" virkkoi haudasta nousseelle ukko, "no, kunnepa tästä nyt käkeät?" — "Ka, en tiedä", sanoi eukko, "ruvetkaamme yhdessä elämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden." — "Olisi tuo sitä", vastasi ukko, "ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me elämme?" — "Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän", sanoi eukko, "rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä minä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme." — "Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla", arveli puolestaan ukko ja rupesi siitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.