Tytär meni työllensä siitä, vaan oli muka se toimitus hänestä halpa, niin alkoi äissänsä telmää, ryskiä läävässä, löi hangolla, rönkytti lehmiä päähän, eikä luonut edes siltaa, sillensä jätti kaikki, vaan itse juoksi jällensä tupaan ja kävi joutilaana istumaan rahille kuin työnsä toimittanut ainakin. Emäntä näkee tämän, niin virkkaa puheeksi tuosta: "Vai sait sinä jo, piikaseni, läävän suomineeksi; no, pitääpä käydäkseni työsi alaa katsomassa." Sen sanoi ovesta mennessään siinä ja kulki suorastaan läävään tiedustaaksensa asiata. No, tuleehan ovesta sisälle vain, niin jopas oudot kuulee täällä, lehmät kun itkevät, mölyävät, monkuvat vaivoissansa kaikki. Emäntä silloin tutkielee asiata itsiltänsä heiltä, kysyy: "Mitys oli piika?" — "Ka, vielähän kysyt koko piikaasi", vastasivat lehmät, "huono oli heittiö, kaikki pieksi vaivaisiksi meidät: päät löi, jalat katkoi, silmät puhkoi, sellainen oli piika."
No, emäntä kuultuansa tämän meni tupaan takaisin ja virkkoi siitä taas tyttärelle: "Menepä nyt, pane lämpiämään sauna, olisi kylyssä käytettäviä minulla." Tyttö meni, vaan ei huolinut kelvollisesti valmistaa kylyä, savuineen päivineen salpasi vain saunan ja kävi siitä tupaan sitten, sanoi valmistaneensa kylyn. No, ei muuta; emäntä siitä ropeellisen sisiliskoja antaa käteen tytölle, käskee hänen kylvettää ne, lämpimillä vesillä valella hyvästi. Tytärpä närkästyy tätä. "Onpas", sanoo, "nämä kylvetettäviä toki, enpäs mokomia kylpijöitä vielä ennen ole nähnyt." Ottihan ropeen käteensä kuitenkin ja vei sisiliskot saunaan kerallansa, vaan ei suosiolla kylvettänyt heitä, kaikki heitti yht'aikaa ämpäriin, siinä kylmässä vedessä vastan tyvellä sotki, survoili vähäsen ja loi ropeelle takaisin, josta vei emännälleen sitten. Tämä tutkii taas asiata entistään myöten ja hiljaisuudessa kysyy sisiliskoilta itsiltänsä: "Mitys oli teistä kyly, millainen piika?" — "Vielä kysyt", vastasivat itkien, ruikutellen äpäreet kaikki, "kehno oli piikasi ylen, hännät katkoi, päät puhkoi vihoissaan meiltä, eikä lämminkään ollut edes kyly, katkua, savua täyteen oli ruoja salpanut senkin."
Mitäs; emäntä kun tämän kuuli, kävi tupaansa takaisin ja sanoi tyttärelle: "Tulepa palkkaasi saamaan, nyt en enää tarvitse sinua." Samassa lippaan pani tyttärelle käteen, toisen toiseen ja sanoi: "Pidähän palkoistasi nämä, vaan kun kotiisi tulet, elä aittaan kanna, ukon tytär ne vain ilman vaihtaisi sinulta." No, sai tytär akalta palkkansa ja läksi lippainensa astumaan, niin hänelle taas järvessä avautui tie, joka vei avannolle asti. Siitä kulkee hän sinne ja saapi avannolta astumaan talolle, niin koira talon pihalla alkaa haukkua heti, sanoo haukkuessaan siinä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä." Sen kuulee Syöjätär tuvassa ja hyppää jo pihalle, jossa seipäällä hosuu koiraa, sanoo: "Mitä horajat siinä, etkös hauku: 'Akan tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä'." Mitäs; koira älähti kerran, vaan ei sillä totellut, haukkui vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä." Samassa joutui tytärkin pihaan, näytteli äidilleen lippaat, mitkä oli järvestä saanut, ja sanoi: "Nämä minulle sieltä palkoistani annettiin, vaan kiellettiin aittaan viemästä, ukon tytär muutoin vaihtaisi muka." — "Jopa niin", sanoi akka, "ei pidä aittaan viedä, koska kielto on, täss' on olkiriihi, viekäämme lippaat sinne." Sen neuvoi Syöjätär siinä, ja vietiin lippaat riiheen, vaan ei maltettu olla sisusta katsomatta, ja kun avattiin kannet, sieltäkös tulta, tervaa loi silmille kohta, ja he päin päätimysten kaatuivat lattialle, siinä olkien sekaan paloivat kumpikin. Ukon tytär vain isänsä kera eloon jäi talossa, jossa rauhassa asuivat sitten, kunnekka kuolema korjasi heidätkin viimein. — Sen pituinen se.
SISARPUOLET
Yhdessä mökissä asui äijä, jolla oli yksi ainoa tytär, ja lähellä heitä oli toinen mökki, jossa taas asui ämmä, ja sillä niin ikään oli tytär; mutta äijällä oli kaunis tytär, ja ämmän tytär oli jolsa ja ruma. Se äijä nai sitten ämmän, joka tyttärineen muutti siihen äijän mökkiin, ja ruvettiin elämään yhtenä. No, ämmä kun sitten siinä miehensä kodissa ensi kertaa leipiä leipoi, niin omalle tyttärelleen teki rukiista leipää ja toiselle teki sekaista, ja pisti kypsymään uuniin. Sielläpäs alkaa sekaleipä palaa, kun uuni oli kuuma, ja äijän tytär nähdessään tämän käypi äitipuolelleen valittamaan sitä, sanoo: "Äiti hoi, kakkuni palaa!" Äitipuoli silloin sieppasi kakkaran uunista ja sen vihoissaan viskasi tytölle, ärjäisi: "Tuoss'on, moniahta, osasi, vie nyt jos Hiiteen se!" Tyttö läksi viemään kohta tehdäksensä niinkuin oli käskettykin, ja sai kakkarataan kantamaan tullakseen Hiiteen tuosta. Jo oli vähän matkaa kulkenut kotoa, niin putosi kakkara häneltä helmasta maahan ja läksi vierimään edellä näyttäen tietä. Tyttö sillä lailla teki matkaa sitten, ja kakkara pyöri edelläpäin aina; vaan ei kovin kauaksi kerennyt, kun tuli äijä vastaan häntä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen." — "En jouda, äijärukka", vastasi tytär, "kakkarani edellä pyörii, jättääpi minut." — "Elä siitä huoli", sanoi silloin se äijä, "kyllä kakkarasi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", ja samassa istuutui jo tiepuoleen kivelle. Tytär kun neuvon kuuli, ei enää kiirettä tehnyt, vaan taukosi kulkemasta kohta ja istuutui kivelle hänkin etsiäkseen siinä sen vanhuksen päätä. No, hän kun tieltä poikkesi, kakkara pysähtyi pyörimästä myöskin, vaan kun äijän pää oli etsitty, ja tytär nousi istuiltaan siitä, niin kakkara läksi pyörimään taaskin. Menihän tytär, matkusti kakkunsa perässä sitten, niin jopas toisessa kohdin tulee olkilyhde vastaan tiellä ja alkaa pakinoida sekin, sanoo: "Kiristäs, piikaseni, minua." — "En jouda", sanoo tytär, "kakkuni jättää minut, tuolla jo juokseepi edellä." — "Elä siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", vastasi olkilyhde taas niinkuin taannoin äijäkin, ja tyttö siitä pysähtyikin sitten ja kiristi olkilyhdettä siinä ja sitoi uudestansa niinkuin pyyntö oli. Vaan sen kun sai tehneeksi, läksi matkustamaan taaskin, ja kakkukin samalla rupesi pyörimään edellä. Eihän kaukaa kuitenkaan astunut, kun tuli vastaan lähde, jonka oli ympärillä pieniä lintuja joukko. Ne kohta alkavat laulaa viserrellä hänelle, sanovat laulaessaan siinä: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä." — "En jouda, kakkuni jättää", vastasi tyttö entistään myöten nytkin, vaan linnut tiesivät neuvon taas siihen, sanoivat: "Elä, tyttökulta, siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt." Tyttö tämän vastauksen saatuansa seisahtuikin kohta, istuutui lähteelle, siinä hyväili, puhutteli lintusia ja kädestään juotteli heitä. Vasta joka-ainoan kun oli sillä tavoin juottanut, läksi astumaan taaskin, ja kakkara sai pyörimään samalla. Sitä neuvoansa meni edelleen sitten ja seurasi kakkunsa jälkiä aina Hiiteen asti. Täällä kartano on aituuksen sisällä komea, ja pihalla kasvaa suuri summaton tammi, josta haarat ulottuvat joka puolelle aituukseen asti. Siihen kun tulee tytär nyt pihalle, Hiiden isäntä seisoo tuvan edessä portaiden päässä ja sanoo siitä tammellensa: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" että näet hiukset löisi pois tytöltä päästä, vaan tammi kun oksillaan rupesi lyömään häntä, se olkilyhde, jota tyttö tiellä oli kiristänyt, tuli väliin siihen ja suojeli tytärtä, että pääsi toki kauniine hiuksineen tupaan siitä.
Tuvassa tekee tyttö hyvän päivän sitten ja pyytää talosta työtä. "No, kehräätkös tänä yönä leiviskän villoja langaksi?" kysyi pirun emäntä silloin, "kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." — "No, koetanmahan", vastasi tyttö, "antakaa villat ja rukki." No, villat tuotiinkin siihen, ja tyttären piti ne huomisaamuun langaksi saada määrää myöten, vaan kovin annettiin hänelle huonoinen rukki, ettei sillä käynyt kehrääminen paljon ikään. Yö jo sillä tavoin oli puolessa kohta, eikä työ kuin vasta alulla, niin kävi tyttörukka pahoillensa ja alkoi itkeä suruissansa. Hänen vielä itkiessään tuli vieras ovesta tupaan, ja kun tyttö tunnusteli häntä, tämä olikin se äijä, jonka päätä hän tiepuolessa tullessaan oli etsinyt. Äijällä oli kaunis, somatekoinen rukki kainalossa, niin sen antaa tytölle, sanoo: "Kovin on, tyttökulta, kelvoton tuo rukkisi, jolla kehräät, koetahan tätä." Tyttö ihastui lahjaansa ja olisi kiitokset sanonut antajalle, vaan se oli jo poikessa, mihin lienee äkkiä siitä kadonnut, eikä muuta, vaan asetti tyttö rukin eteensä ja rupesi kehräämään, minkä ennätti. No, sekös nyt oiva rukki oli vasta! Tyttö kun kerran vain sai koskeneeksi ratasta, se pyöri polkematta itsestänsä, ettei tarvinnut muuta kuin lankaa vain hyppysissään pidellä, ja sillä tavoin tulivat sinä yönseutuna kaikki villat vielä kehrätyiksi, ja aamulla oli koko leiviskällinen lankaa tytöllä.
Nouseepas aamulla sitten Hiiden emäntäkin valveelle ja näkee villat lankana kaikki, niin kehuu uutteraksi tytärtä, sanoo: "Kylläpä olet sukkela kehräämään, tule nyt minulta palkkasi saamaan." Samassa vei jo tyttären kanssansa ulos, kantoi aitastaan koko joukon kirstuja pihalle ja sanoi: "Ota nyt näistä, minkä haluat." Tyttö katseli kirstuja tietääkseen, minkä hän ottaisi, vaan kun kaikki olivat kauniita hänestä, niin ei pitemmältä aprikoinut, vaan kääntyi sattumalta yhtä kohdin, että sen hän ottaa muka. Eihän kuitenkaan ennättänyt tavoittaa sitä, kun koko lintuparvi lensi pihalle siihen ja asettui toiselle kirstulle istumaan, josta laulaa visersivät yhdessä: "Elä sitä ota, tyttöseni, ota tämä, ota tämä, jolla istumme." Tyttö kun linnut kuuli, otti sen kirstun, jonka neuvoivat, ja vei myötään kotiinsa. Siellä pyytää äidiltään sitten ylistuvan avainta, että hän kirstunsa talteen panisi, vaan ei äiti antanut avainta, käski tytön sikolättiin viedä se saaliinsa. Tyttö veikin kirstunsa sikolättiin sitten, ja kun siellä kannen avasi, se olikin kultaa täynnä se hänen kirstunsa ja niin kaunista vielä ja kirkasta, ettei muualla semmoista. Mitäs, hän niitä kultiansa levitteli sikolättiin sinne ja kutsui toisiakin katsomaan.
Ämmä kun sen näki nyt, päätti omallekin tyttärelleen mokoman rikkauden hankkia, joshan mikä olkoon; eikä muuta, vaan rupesi leipiä leipomaan taaskin, ja tytärpuolelleen teki nyt rukiista leipää, vaan omalle tyttärelleen teki sekaista. Se taas leipien paistuessa meni äitinsä tykö sitten ja valitti: "Äiti hoi, minun kakkuni palaa." — "Vai palaa", vastasi äiti siepatessaan kakkaran uunista ja heitti sen kädestään tytölle, sanoi: "Tuoss'on kakkarasi, juokseta nyt Hiiteen se!" Tytär läksi matkalle kohta mennäkseen sinne, kunne äiti oli käskenyt, vaan ei pyörinytkään kakkara itsestään edellä, sitä piti kantamalla myötään viedä. Jo oli vähän matkaa sitä kakkuaan kantanut, niin tuli vanha äijä häntä vastaan tiellä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen." — "En jouda", vastasi tyttö, "pitkä on matka edessäni vielä", ja sillä puheen sivuutti äijän ja meni menoansa yhä. Eihän etäälle kuitenkaan päässyt, kun tuli olkilyhde tietä kulkien vastaan häntä ja pakisi: "Kiristä, piikaseni, minua, tähän olen hajoamassa tielle." — "En jouda", sanoi tyttö ja meni menoansa yhä niinkuin kiireinen ainakin. No, kulkihan, matkusti vähän matkaa taas, niin tuli vastaan lähde, ja siinä pieniä lintuja istui ympärillä joukko. Ne laulaa visertävät siinä lähteellä, sanovat: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä", mutta tyttö tuskin katsoikaan lintusia, meni vain menoansa edelle. Sillä tavoin joutui Hiiteen viimeinkin ja tuli aituuksen sisälle pihaan; vaan Hiiden isäntä taas portaiden päässä seisoo siinä ja huutaa tyttären tullessa tammelle, joka kasvoi pihalla: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" Tammi pitkillä haaroillaan silloin hosaisikin häntä ja kaikki vei hiukset tyttäreltä päästä, että pahanpäiväisenä ja vähissä hengin tuli tupaan siitä. Siellä kun pyytää hän työtä, sanoo Hiiden emäntä kohta: "No, voitkos leiviskän villoja tänä yönä langaksi kehrätä? Jos sen voinet työsi toimeen saada, niin saat palkankin mieltäsi myöten." — "Kyllä kehrään", vastasi tyttö, "tuokaahan villanne tänne!" No, emäntä villat toi siihen, vaan rukin antoi huonon, eikä puoliakaan villoja tytär saanut kehrätyksi, kun jo aamu tuli, ja päivä valkesi. Hiiden emäntä silloin tuli katsomaan tyttären työtä ja näki villat kehräämättä, vaan eihän kuitenkaan torunut tytärtä, sanoi vain toimessaan hänelle: "Tule nyt palkkaasi saamaan", ja vei hänet myötänsä pihalle. Siihen kantoi aitastaan sitten kirstuja paljon ja käski tyttären niistä ottaa, minkä halusi. Mitäs; tytär kyllä ihastuksella katseli kirstujen paljoutta, vaan ei tiennyt, minkä ottaa, minkä jättää heistä, kauniita kun olivat kaikki. Tuossa hänen vielä aprikoidessaan asiata lensi suuri parvi lintusia pihaan, jossa laskeutuivat yhdelle kirstulle istumaan ja alkoivat laulaa siinä: "Ota, piikaseni, tämä kirstu, ota tämä, jolla istumme." No, tyttö kun ei itsestään valita tietänyt, ottikin kirstuista nyt sen, jonka linnut neuvoivat hänelle, ja läksi viemään kotiinsa sitä. Perille päästyään sinne meni äitinsä puheelle sitten ja sanoi: "Annas, äitikulta, ylistuvan avain minulle, että kirstuni talteen panisin." Äiti antoi avaimen mielellänsä ja kulki tyttären kanssa ylistupaan kohta, siellä katsoakseen näet, mitä kirstussa olisi. No, mitäs ollakaan tuosta, kirstu kun avattiin siellä, se olikin tulta ja tulikiveä täynnä, ja se ylistupa syttyi tuleen siitä, jossa paloivat nyt ämmä ja tytär kuoliaiksi, ja koko se talokin meni tuhiksi. Ainoastaan sikolätti, joka muista huoneista oli etempänä erillänsä, säilyi tulelta hyvästi, ja se kun jäljelle jäi vielä, äijän tyttärellä rikkautta oli kyllin, jolla isäänsä voi elättää ja itseänsä aina kuolemaan asti. — Sen pituinen se; loppuuhan se tarina siihen.