REVON IHMEELLISTÄ PALVELIJATA NÄHDÄKSENSÄ PITÄVÄT KARHU JA HUKKA KISSALLE PIDOT.
Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen ainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään tuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: "Miten jaksat, kuomaseni?" — "Yksin päivin, Mikko-kulta", vastasi hukka, "tosin olivat jo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi." Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi: "Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville." — "Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä, millainen elävä se ompi", virkkoi revolle hukka. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumasi repo, "mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän sinut." Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle seikkansa, sanoi: "Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en, kuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun pistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä." — "Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo, "kiitä kinttujasi, ettei hän sinua kiinni saanut ja peräti tappanut." Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin rohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon asunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun niin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä." Hukan kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa, sanoi: "Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?" — "En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on metsässä täällä vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään henkesi heität." Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "No, sehän elävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla täytti hän päälleni pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt, sanoi puolestaan hukka: "Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin tarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?" — "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo, "laatikaa pidot ja kutsukaa hänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain sen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja läksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: "Minä kun vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne tulisi, muuten olette pahan perittävät." Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta piillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat ruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään kissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä, vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan syötäväksi.
HUKKA KÄYPI KOIRAN LUONA VIERAANA, TULEE SIELLÄ JUOVUKSIIN JA ALKAA HUMALAPÄISSÄÄN LAULELLA.
Haaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja kuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee hän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa saisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira vain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä, koira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään kerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: "Elä, veikkonen, minua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta saisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa. Tehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa sinulle." — "Mitenkäs minä sen putellin perisin?" kysyi hukka koiralta. "Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut tupaan", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön tullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman kerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt viinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee nyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: "Onko sinulla se viinaputelli jo varustettu?" — "Elähän huoli, malta aikaa vähäsen", vastasi koira, "isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana pitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!" Sen puheensa noutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen vieraansa hoteelle. "Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi", sanoi putellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse ensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt kunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin ystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin ääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa pidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä laula, lanko", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen heräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen ryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu, jonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä, lankoseni, laula!" varoitti koira, "sinun äänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi." Hukka tämän kuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen vierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli viinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta kävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. "En perhanaks' salli, etten laula!" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä toveriansa totellut, vaan sanoi: "Laulan, lanko, laulan, laulan kuin laulankin!" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: "O — o — oh — oo — oh!" Tästä makaava perheen väki heräsi. "Kuka hukan tupaan toi?" huusi talon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka kapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä hengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta pellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.
HUKKA PELKÄÄ JOUTUVANSA VUOHEN JA OINAAN SYÖTÄVÄKSI JA LUPAA HEILLE HYVÄT LAHJAT PÄÄNSÄ PÄÄSTIMEKSI.
Suruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää yksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan, niin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla näet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi, vaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä perheenmies vaimollensa: "Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset eläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille." — "Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!" vastasi vaimo, "annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat, siellä elättää henkensä." Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle, ja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä missäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko olla metsän eläjistä. "Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan", sanoi vuohi, "pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne." — "Niinpä kyllä", tuumasi oinas, "vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon keksisimme?" — "Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin eli pussin toimittanet", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi maantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut. Sen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski hänen näyttää aiotun mahtinsa. "Kyllä näytänkin", sanoi vuohi, "tämä säkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä niin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä."
Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan. Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: "Mitäpä selässäsi kannat?" — "Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet, vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta, saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!" Nämä viimeiset sanansa sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka hätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: "Elkää, veikkoset, tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta syötäväksi." — "Jos totta puhut, niin laskemme", vastasi vuohi. "Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä." rukoili hukka surkeasti. "Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi", sanoi viimein vuohi ja laski hukan juoksemaan.
Tämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: "Paetkaa, velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä." Ihmetellen virkkoivat toiset: "Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!" Niissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun tämän keksi, sanoi oinaalle: "Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää jonnekin paeta." Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi nousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan tulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin kuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin, pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: "Ota kiinni, jo ovat sudet saapuvilla!" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas. Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä taas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne, pakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä päivin hukilta rauhassa.
HUKKA JA REPO LEIKKAAVAT OHRANSA, JOSTA AHTAVAT RIIHEN JA KÄYVÄT PUIMAAN, JAUHAMAAN ELOJANSA.
Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan heitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä sitten, niin kysyy karhu toisilta: "Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: "Teistä on toinen väkevä, toinen taitava tuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa." Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä riimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä tehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. "Tapat sinä varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." — "Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä." Tästä leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: "Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai millä?" — "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät revolta: "Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja meidän panee 'Tissis, tassis'?" — "Pankaa hiekkaa kiven silmään niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla kuin minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin, järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.