Repo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voiastialla vain, ja palasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin. "Mikä pantiin lapselle nimeksi?" kysyi taas ristiäisistä tulijalta hukka. "Kerta Toinen", vastasi repo ja sai kassaran käteensä niinkuin työhön rupeava ainakin. Hakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta syrjässä käytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi: "Jo taas käytiin minua Ilvolaan kutsumassa ristiäisiin, siellä miniä kuulemma on nyt lapsia saanut." — "No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on!" sanoi äreästi hukka, "ole veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän alinomaa tule pitoloissa käydä." — "Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan", vastasi repo, "täytyy siellä käydäkseni." — "Niinpä käy häntä vielä kerran sitten", tuumasi hukka, "vaan sano talon väelle, ettet vasta enää jouda kummiksi tulla, meillä kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet." Repo läksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen, eikä ennen sieltä palannut kuin voin oli kaikki syönyt. "Mikäs tällä kertaa lapselle nimeksi pantiin?" kysyi pidoissa käyneeltä toveriltaan hukka. "Kerta Kolmas", vastasi repo toimessansa ja sai puita oksimaan hukan kanssa yhtenä. Ei kaukaa kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä kun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhtenä murkinalle, vaan kun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa aukaisi, tämä olikin vallan puhdas. Siitä suuttuu hukka ja alkaa repoa syytellä, sanoo: "Sinä, heittiö, olet voini syönyt!" — "En ainakaan", väitteli repo, "voistasi, eväästäsi en tiedä tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani uskone, pian sen näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne kalliolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin tottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi." Niin tehtiinkin, kun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvettiin päivänpaisteeseen kalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä syyttömäksi, nukkui auringon helteessä sikeästi, mutta repo, jossa syy oli, pysyi kaiken aikaa valveella ja kävi eväsastiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon tämän maatessa. Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi: "Nouse katsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kalliolle!" Tästä havahtui hukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kallion rasvassa olevan, niin ei asialta enää kiistänytkään, vaan sanoi revolle: "Kyllä, kuomaseni, olet syytön kuin oletkin, minussa ainakin lienee syy." Niin sovittiin koko riita hyvältä pois, hukka kun voin syönnin otti syyksensä, ja ruvettiin työhön taas kuin ennenkin.
Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä tehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan joutilaana pensaassa vain. "Tule kaskea polttamaan!" huusi hänelle hukka, "mitäs siinä makaat, retvana?" — "Poltahan sinä, kuomaseni", vastasi repo, "minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse." Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa, raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunne koko kaski saatiin poltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehtäessä salli hukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt, ja lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi metsässä makaajalle: "Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on työ, miksi et, kuoma, mitään raada?" — "En jouda täältä niin kuhun, kuomaseni", vastasi repo, "minä metsässä täällä linnun rajaa teen, etteivät taivaan lintuset siemeniä syökö." — "No, ole vain, kuomaseni, kussa olet, koska sinä linnun rajaa teet ja siten yhteistä etuamme edistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan", vastasi hukka ja kylvi yksikseen koko maan.
ODOTTAESSAAN RAATAMASTAAN HUHDASTA SATOA SAAVAT HUKKA JA REPO SAALIILLE
Täten huhta saadaan nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousee jo kylvös oraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan repo ei tuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen: "Siihen kurki kuolee, kun suo sulaapi, muut keinot tässä on pidettävä, jos mieli syksyyn elää." — "Niinpä saakaamme saaliille!" arvelee puolestaan hukka, ja repo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kumpikin ruoan hankintaan.
Repo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa on harakalla pesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettuu kohta puun alle siihen ja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsastella. "Mitä katsot, Mikko?" kysyi puun latvasta harakka. "Katsonmahan tätä puuta suksekseni", vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "Elä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." — "No, yhden pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "niin en pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; vaan toissa päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään puun juurelle taas. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Elä, veikkonen, tätä ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siltä, ettet tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." — "Taisihan se välipuheemme semmoinen olla", vastasi repo, "vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko metsästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu siitä nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy pesää katsellen: "Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?" — "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka, "repo näet kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." — "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta kaataisi", tuumi varis. Tämän neuvon pani harakka tähdelle ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vasta vielä häntä kohtaan viekastelisi.
Jo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä suksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan harakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut eikä enää repoa pelkää, mutta sanoo pilkaten: "Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei sinulla ole veistä, ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit." — "Ken sinua juohatti?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua juohatti", sanoi harakka nauraen. "Vai varis sinua opasti", tuumi repo, "no, viisas hän on olevinansa, vaan maltahan aikaa, vielä minä hänetkin petän." Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuoliaana pitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä luullen kedolla makaajata hävinneeksi. Ikään rupesikin jo kieltä kuolijan suusta noukkimaan, mutta repo, joka tätä varsin odotteli, kavahti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen: "Nyt ei sinua, variskulta, viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse kuin minun vatsaani täyttelet." — "Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua rangaissut." Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän alle, mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan levähti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut neroa saalistasi syödä!"
REPO LÄHTEE KARHUN KOTIIN KUOLIJAN LUONA ITKEMÄÄN
Pahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää yksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska sattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä aikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä itkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan hukka ja kysyy: "Kunne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään." — "No, ota, kuomaseni, itkijäksi", sanoo hukka. "Mahdatkos itkeä?" kysyy karhu. "Mahdan, kuomaseni, mahdan", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo ensin ääntä kuulla, sanoo: "Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei." Hukka tuosta itkemään, sanoo: "Hu, hu, hu, huu, huh!" Tähän itkuun ei karhu mielisty. "Et mahda itkeä, mene matkaasi!" sanoo hän hukalle ja kulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän jäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle itkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. "No, itkehän koetteeksi ensin, että saan äänesi kuulla", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: "Pu, pu, pu, puu, puh!" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. "Et kelpaa itkijäksi", sanoo hän Jussille, "kovin olet tottumaton." Saapi siitä astumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy niinkuin toisetkin: "Minne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään", vastasi karhu, "Saat minusta itkijän", sanoo siihen repo. "Osannetko tuota itkeä", tuumaa karhu. "Osaan", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen siitä itkeä, sanoo: "Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren sultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset." — "No, olet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään", sanoi tämän kuultuansa karhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan kotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa laudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä ei revosta ole mieleen. "Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä täällä", sanoi hän karhulle, "vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on itkeä parempi." Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan kuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä tehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta, kuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu viimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta huutaa aitassa olijalle: "Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun ääntäsi erota!" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä ennätti, vastasi itkien aitasta: "Jo olisivat kinnersuonet kitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi, syönnin aikaa suvaittaisi." Karhu kun tämän kuuli, läksi huttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo samassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai karhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä on revolla hännän nenä vieläkin valkea.
REPO OTTAA ITSELLENSÄ PALVELIJAN JA JOUTUU KOHTA SEN JÄLKEEN KARHUN KYNSIIN, JOSTA SUKKELUUDELLAAN KUITENKIN PELASTAIKSE
Karhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen kissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: "Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi tänne metsään saatti?" — "Mökissä palvelin muutamassa", vastasi kissa, "vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään minua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan puutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä tappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän eläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne, ettei minuakin syötäisi." — "Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä syötän, elätän sinut", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen keinoa tiennyt, vastasi revolle: "Kyllä mielellänikin läksisin sinulle palvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin ennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun kanssasi yhä täällä metsässä asuskelen." — "Ole siitä huoletta", virkkoi repo, "isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan varjelijan." Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle palvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo sitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: "Mitäs neuvoa pitäisit, jos sinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?" — "Tietäisin minä yhden neuvon", vastasi kissa, "minä puuhun kiipeäisin." — "Vai sen sinä tietäisit", virkkoi repo, "minä taas en yhden nojaan jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko itse karhu kohtaisi." Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän rinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli itkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin kiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja virkkoi puun latvasta, missä hän oli: "Sataneuvo saatiin, yksineuvo säilyttiin." Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi: "Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis." — "Vai kaunis?" sanoi karhu repoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja samassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan juosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua tuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan taustalle.