Aamulla meni sitten ennustaja ensimmäisen miehen luokse ja kysyi: "Mitenpä sinun on ollut olo täällä mielestäsi?" Rikas vastasi: "Ei ihanaisempaa oloa maallinen ihminen enää voi toivoa, tämä koko yö kului minulta niin hyvästi ja hupaisesti, etten tietänytkään koko ajan kulusta." Ennustaja sanoi: "Sellainen on tulevainenkin olosi, mutta elä tuhlaa oikein saatua omaisuuttasi turhaan, vaan tee hyvää oikealla tavalla." Siitä meni sitten rosvon luokse hänenkin yöllistä oloaan tiedustamaan, vaan kun huoneeseen tuli, täällä yövieras oli jo pääsemättömässä pulassa. Yhden laudan nenä oli jo paahtaessa hiiltynyt poikki, mutta onneksi sattui vaarna olemaan seinässä siinä miehen kohdalla, niin kun siitä tapasi kiinni kädellänsä, sen turvissa vielä kuitenkin pysyi toisella jalallaan viimeisen laudan nenällä seisomassa. Kysymykseen, minkälainen olonsa yöllä oli ollut, vastasi hän sen yön olleen kuin tuhannen vuotta, eikä hirmuisempaa oloa voivan maallisella ihmisellä enää olla. Tulevaisuuden ennustaja kun tämän kuuli, sanoi rosvolle: "Sellainen on tulevainenkin elämäsi oleva, jos et tee parannusta." Rosvo kysyi, miten hänen tätä välttääkseen piti tekemän, ja ennustaja vastasi: "Kuusi viikkoa pitää sinun lakealla suolla rukoilemasi Jumalaa ja sitten pyytämäsi anteeksi kaikilta, joita olet vahingoittanut, sekä työllä ja tavaralla pyytää sovitella kaikki pahat työsi ja rikoksesi."
Tämän neuvon rosvolle annettuaan meni tulevaisuuden ilmoittaja toisen rikkaan luokse ja kysyi, millainen olo hänellä sen yön seutuna oli ollut. Rikas vastasi ei karmeampaa ja vaikeampaa oloa enää koko maailmassa olevan kuin mikä hänellä oli ollut. Ennustaja selitti silloin tällekin miehelle hänen tulevaisen olonsa laidan ja sanoi: "Sinä kun et köyhiä koskaan ole huoneisiisi suvainnut, vaan aina olet antanut heidän tallissa, riihessä ja muualla kylmässä yötä olla, niin on tulevainen olosi oleva sellainen kuin nytkin tänä yönä, jos et paranna itseäsi ja jaa omaisuuttasi köyhille ja vaivaisille." Saita kyllä ennustajan sanat kuuli, vaan omaisuutensa jakamiseen ei hänellä halua ollut. Rosvo sitä vastaan alkoi entistä pahaa elämäänsä katua ja päätti sovitella monet pillat ja rikoksensa, jos vain elon ja parannuksen aikaa sallittaisiin. Näin tulevaisesta olostaan tiedon saatuansa palasivat kaikki kolme miestä kotiinsa. — Sen pituinen se.
UTELIAS AKKA
Oli kerran ukko ja akka. Heillä tosin ei suurta rikkautta ja omaisuutta ollut, vaan sekin vähä, mikä heillä elämistä oli ollut, hävisi häviämistään, kun olivat laiskoja ja toimettomia molemmat. Olivat kerran sitten polttopuuta hakkaamassa itselleen metsässä. Akka, josta tämä työ tuntui raskaalta ja vaikealta, alkoi puita kerätessään tuossa nyt kiroilla Eevaa ja Aatamia ja sanoi: "Heidän tauttansa täytyy meidänkin tämmöistä vaivaa ja kurjuutta kärsiä, kun niin tuhmia olivat, että halpaisen omenan tähden rikkoivat Jumalan käskyn ja alkuperäisen onnensa kadottivat. Kun eivät sitä olisi tehneet, niin eläisimme tänään vielä paratiisin ruohotarhassa kaiketta huoletta ja vaivatta." — "No, Eeva siihen oli pääsyynä, kun oli niin ahnas, ettei kiellettyä omenaa voinut olla ottamatta", sanoi ukko, "vaan oli tuohon Aatamikin vähän vikapäänä, kun antoi akkahupelolleen semmoisen vallan eikä pitänyt häntä kovemmassa kurissa; kyllä minä hänen sijassaan olisin Eevan tiennyt hallita." Tämän ukon ja akan puheen oli kuningas metsällä käydessään sattunut syrjästä kuulemaan, jonka vuoksi tuli puhuttelemaan heitä ja sanoi: "Täällä olette näen minä kovassa ja uutterassa työssä, eikö teille vanhoillanne ala tämmöinen työ käydä raskaaksi?" — "Mitäs, kyllähän se raskaaksi käypi", sanoi mies, "vaan Aatamin ja Eevan tuhmuuden tauttahan sitä ihmisraukan täytyy kaikenlaista kurjuutta tässä maailmassa kärsiä." — "No, koska tilanne on niin työläs ja vaikea", sanoi kuningas, "niin seuratkaa minua linnaan, minä siellä tahdon toimittaa teille huolettoman ja helpon toimeentulon, kun vain täytätte kohtuulliset vaatimukseni ettekä kieltojani vastaan riko." Tähän kuninkaan tuumaan suostuivat ukko ja akka mielellänsä ja kulkivat kuninkaan seurassa linnaan, jossa heidät vietiin sellaiseen huoneeseen, joka oli kuin paratiisikin niin kaunis ja korea. Kuningas toimitti heille uudet vaatteet sekä muut tarpeet kaikki ja herkullisia ruokia pöydän, mutta koettaaksensa, tottelisivatko onnensa nurkujat hänen käskyänsä, panetti hän kannelliseen hopea-astiaan pienoisen syöttiläshiiren, jota hän huvikseen elätteli, ja asetti tämän astian muiden ruokalaitosten joukkoon pöydälle sanoen ukolle ja akalle huoneesta lähtiessään: "Syökää, juokaa nyt, mitä mielenne tekee, mutta tähän hopea-astiaan älkää katsoko, muuten ajan teidät linnastani pois." "Raahtiihan tuohon olla katsomatta", vastasivat ukko ja akka yhtä suutansa, eivätkä ensimmäisenä eikä toisena päivänä kuninkaan kieltoa vastaan rikkoneetkaan. Heillä muka oli niin paljon muuta katsottavaa ja ihmeteltävää, että tuskin juohtuikaan koko hopea-astia heidän mieleensä. Mutta kolmantena päivänä ei akalla enää ollut samaa ruoan halua kuin ennen; miehensä syödessä istui hän vain ristissä käsin katsellen hopea-astiaa silmiänsä muuanne siirtämättä ja sanoi huoaten: "Ei nyt minulle nämä ruoatkaan maista, tuolla se hopea-astiassa taitaisi paras ruoka ollakin, koska se meiltä on kielletty. Emmeköhän maljan kantta vähän kohottaisi nähdäksemme, mitä herkkua tuolla olla voi, sillä mikä mahti ja viisaus siinä on, että pöydälle tuodaan astia, johon ei saa edes kurkistella." — "Jätä astia koskematta", sanoi ukko varoitellen, "onhan meillä tässä syömistä yltäkyllin, jos emme kultamaljan sisusta tiedustakaan, varsinkin, koska kuningas meitä niin kovasti kielsi." — "Kuningas pitää meitä vain pilkkanaan", sanoi akka kiivastuen eikä miehensä kieltoa kuullut, vaan tarttui hopeamaljan kanteen käsin, mutta kun sitä kohotteli, siellä ei maljassa ollut mitään muuta kuin se kuninkaan syöttiläshiiri, joka samassa hyppäsi pois ja juoksi tiehensä. Tästä säikähti akka niin, että maljan kannen kädestään pudotti lattialle, ja kuningas, joka tästä syntyvän rämäyksen kuuli, tuli tiedustamaan syytä. Kun täällä asian laidan havaitsi, nuhteli hän ukkoa ja akkaa kovasti ja sanoi: "Te Aatamin ja Eevan tuhmuutta valititte ja heitä syytitte, vaan itse ette kuin kaksi päivää malttaneet olla hopeamaljaan katsomatta, vaikk'ei teillä puutetta ollut minkäänlaista, vaan syömistä sekä juomista oli runsaasti niinkuin Aatamilla ja Eevallakin paratiisissa. Niinpä lähtekääkin nyt linnastani pois, teitä en enää luonani suvaita voi, koska kieltoani kohtaan rikoitte, vaikka teitä varsin varoitin." Ukko ja akka olivat häpeissään eivätkä voineet mitään vastata, mutta palasivat köyhään kotiinsa takaisin. Sen kovemmin eivät kuitenkaan Aatamin ja Eevan päähän enää syyttäneet köyhyyttänsä, vaan alkoivat ahkerammin tehdä työtä ja maatansa viljellä, jonka kautta siitä lähtien paremmin tulivatkin toimeen kuin sitä ennen. — Sen verta sitä.
POJASTA, JOKA KUNINKAANTYTTÄREN SANOISSA SOLMITSI
Muutamalla kuninkaalla oli tytär, joka oli niin sukkela sanojensa suutari, ettei koko maailmassa luultu olevan sitä miestä, joka hänet sanoissa solmiaisi. Kuningas olikin sentähden ympäri valtakuntaansa kuuluttanut, että hän sille antaisi tyttärensä vaimoksi, joka siltä suun tukkisi, ettei se vastausta antaa voinut. Joutui sitten muudan kerjäläispoikakin maata, mieroa kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen: "No, eihän tuo kuninkaan tytär sen kummempi liene kuin muutkaan naikkoset, minä hänet sanoissa solmian ja suun tukin kuin tukinkin." Jonkin aikaa toimeen saatavaa asiataan arveltuansa etsikin itsellensä matkakumppanin avukseen ja läksi sen seurassa kuninkaan linnaan kulkemaan. Matkalla hän sai sattumalta varpusen kiinni, josta ihastui hyvin, korjasi sen ja pani konttiinsa. Toveri, josta tämä kävi kummaksi, kysyi ihmeissään häneltä: "Mitäs sillä teet tämmöisellä matkalla?" — "Kyllä se vielä tarvitaan", vastasi poika toimessaan asiata sen paremmin selittämättä, astui vain edellensä. Kun siitä vähän matkaa oli kuljettu, näki hän taas tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä lentoon päässyt, otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Siitä eteenpäin kuljettaessa tavoitti taaskin korpin ja korjasi senkin talteensa, ja niinikään sai siitä edellepäin kuljettaessa seuraansa vielä ensin tarhapöllön, sitten härän ja sitten mykän akan viimeiseksi, joista kaikista sanoi oudostuvalle toverilleen: "Elähän huoli, kyllä ne kaikki vielä tarvitaan ennenkuin asiani on toimitettu."
Päästiinkin jo kuninkaan linnaan siitä, niin tytär tuli jo pihalla vieraita vastaan, se kun oli kärkäs kaikkien niin ylhäisten kuin alhaisten kanssa sanoja vaihtelemaan. Senpä tautta kysyikin kerjäläispojalta kohta: "Mitäs, poika pulleroinen, pussissasi kannat, taidat tärkeilläkin asioilla olla, kun sinulla oikein on palvelija toverina." — "Ei ole asiata paljon sanottavaksi", vastasi poika, "läksinmähän kuninkaan tytärtä sanoissa ja puheessa solmiamaan." — "Niinpä näytä lupauksesi toteen", sanoi kuninkaan tytär rohkeasti, ikäänkuin pilkkaa tehden pojasta, sillä häntä oli koko linnan väki kuulemassa. Poika silloin pisti kätensä konttiin ja nipisti varpusta vähän, niin tämä hädissään sanoi: "Täy, täy!" — "Ymmärrätkös sitä kieltä?" kysyi poika kuninkaan tyttäreltä. "En sitä ymmärrä", sanoi kuninkaan tytär. Poika samassa puristi taas varista kontissa, että se ääneen puhkesi ja sanoi: "Vaak, vaak!" Kun poika taas tyttäreltä kysyi, jos hän sitä puhetta ymmärsi, oli hän yhtä tietämätön kuin äskenkin ja sanoi, ettei hän semmoista puhetta ymmärtänyt. "Taidatkos tätä kieltä?" sanoi poika ja puristi korppia, joka kohta alkoi kontissa huutaa: "Koronk, koronk!" Siitä heitti jo korpin ja tavoitti kädellänsä tarhapöllöä, että se peloissaan alkoi panna: "Pu-pu-puh, pu-pu-puh!" Kun ei kuninkaan tytär näitäkään kieliä osannut, nykäisi poika vierellänsä seisovata härkää, joka paikalla äänsi "Möö-yh! Möö-yh!" — "En minä härän kieltä taida, en tajua", sanoi kuninkaan tytär. "No, jos sinut jo muutenkin moneen kertaan olen puheessa ja sanoissa solminnut", sanoi poika, "niin nyt minä sinut viimeinkin sanoissa salpaan peräti." Näin puhuessaan nipisti hän mykkää akkaa käsivarresta kovasti, että se tuskissaan alkoi panna papottaa: "Hopp, popp, po, hopp, popp, po!"
Kun ei kuninkaan tytär tätäkään akan puhetta ymmärtänyt eikä siihen vastata voinut, täytyi kaikkien todistaa ja myönnytellä, että poika oli hänet sanoissa solminnut. Yksin kuninkaankin täytyi raatimiestensä ja muun väen yleiseen tuomioon tyytyä ja täyttää kerran tekemänsä lupaus, jonka oli ympäri valtakuntaansa julistanut. Niin sai kerjäläispoika kuninkaan tyttären vaimoksensa ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan. — Siihen se juttu sopiikin loppumaan.