Mies kun kuuli sen, ajatteli mielessään: "Sielläpä se onkin minun lehmäni tuon rouvan tallella, siltä se kuuluu hänen puheestansa", eikä muuta, vaan meni sinne sen rouvan taloon. Täällä kysyy häneltä rouva: "Mikä mies sinä olet?" — "Minä olen taivaan laahtari", vastasi mies, "tällä vavallani karjaani ohjailen." — "No, elähän mitään! Vai sieltä sinä olet, hyvä vieras, oletko sattunut siellä näkemään minun poikaani? Sen on ruumis jo kauan mullassa virunut." Mies vastasi: "Useinkinhan minä sen siellä näen." — "Tokkohan tuo tuolla miten jaksaa ja elää?" kysyi taas rouva. Tähän vastasi mies: "Poika eläisi kyllä hyvästi siellä, kun vain hyvin lihaa ja rahaa olisi, vaan niistä tahtoo olla puute." — "Me saimme eilen lehmän hyvästä hinnasta ja pantin vielä päälliseksi", sanoi tämän kuultuaan rouva, "minä annan sen lehmän, vie se minun pojalleni sinne." Päälliseksi keräsi hän kaikki rahat, mitkä talosta löysi, ja laittoi nekin miehen myötä, sanoi: "Viehän nämäkin, me saamme toista, mieheni on toimellinen ja tavaraa hankkiva mies." Vieras meni siitä nyt saaliineen matkaansa kulkeakseen kotiinsa.
Eipäs aikaakaan, niin tuli kaupungin laahtari kotiinsa ja meni suorastaan läävään eilen saatua lehmäänsä katsomaan, vaan tätäpä ei enää siellä ollutkaan. Kävi siitä rouvansa puheelle ja sanoi: "Minnepä meidän lehmämme sai?" Rouva selitti nyt miehelleen, mitä tämän poikessa ollen oli tapahtunut, että muka hän oli lähettänyt lehmän ja kaikki, mitä talossa rahaa oli, taivaan laahtarin kanssa poikavainaallensa taivaaseen. "Voi sinä hupsu, kun annoit pettää itsesi", sanoi laahtari kohta ja läksi lehmäänsä sekä rahaansa etsimään. Toinen kun jo etäältä kuuli, että herra ajaa häntä perästä, vei lehmänsä lehtoon, pani sen puuhun kiinni ja leikkasi hännän poikki, josta meni maantielle taas ja heittihe siihen selällensä kädessä lehmän häntä, jota hän piti taivaaseen päin pystyssä yhä.
Herra kun pääsi paikalle ja miehen siinä näki semmoisessa tilassa, kysyi häneltä: "Mitäs, naapuri, siinä teet?" Mies vastasi: "Hupsu maankulkijain, mikä lienee ollut, vei tästä lehmää taivaaseen; minä estääkseni sitä tartuin häntään kiinni, mutta häntä käteeni katkesi, tähän jäin selälleni makaamaan." — "No, sepä se sitten olikin taivaan laahtari, joka meidän lehmämme vei", sanoi kaupungin laahtari ja kääntyi häpeissään kotiinsa päin. Taivaan laahtari puolestaan kääntyi kotiinsa hänkin ja ajoi lehmänsä läävään, vaan ei sitä taivaaseen vienytkään. — Sen verta sitä.
KUNINGAS JA MÖKIN POIKA
Metsällä käydessään ajoi kuningas muutamaan mökkiin ja olisi hevosineen päivineen tullut sisälle tupaan, vaan oli ovi niin ahdas ja alhainen, että täytyi kumarruksissa ollen oven kohdalla seisahtua, pää vain huoneen sisällä. Tästä kurkisteli nyt tupaan ja kysyi: "Onko täällä ketään huoneessa?" — "On puolitoista miestä ja hevosen pää", vastasi samassa mökin poika, joka sattui yksin olemaan kodissa. "No, missäs sinun isäsi on", kysyi kuningas. "Se on vähästä paljoa pyytämässä", vastasi poika. "Entäs äitisi, missä se on?" kysyi kuningas. Poika vastasi sanoen: "Se on menneenvuotisia leipiä leipomassa." — "No, missäs veljesi on?" kysyi taaskin kuningas. "Se on metsällä", vastasi poika, "ja sen linnun, jonka saa, sen heittää metsään, vaan jota ei saa, sen hän tuo kotiin." — "Missäs sinun sisaresi on?" tiedusti kuningas yhä. Poika vastasi toimessaan: "Se on menneenvuotisia naurujaan itkemässä."
Kuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja ajoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan vastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa sanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa kaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas, käskien pojan eteensä, kysyi häneltä: "Missä sinun isäsi silloin oli, kun se vähästä paljoa oli pyytämässä?" Poika vastasi: "Se oli naurista kylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo monta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä oli leipomassa?" Poika selvitti asian, sanoi: "Meidän otettiin mennä vuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa." — "No, mitenkäs", kysyi kuningas, "sinun veljesi silloin metsää kävi, kun sen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa toi?" Poika vastasi: "Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen tappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä kotiin." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se menneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?" Poika sanoi: "Se mennä vuonna nauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja valittelee, kun on lapsia saamasa."
Kuningas sanoi siitä nyt pojalle: "Sinun kujeelliset ja kierteleväiset vastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä rangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata, minkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt, päiväkö on valkoisempi vai maito?" — "Päivä valkoisempi on kuin maito", vastasi poika. "Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste näkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt, niin maitohan ainakin näyttää valkeammalta", sanoi kuningas ja panetti pojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle kuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas poikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei pimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka poika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille, ja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi poika: "Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi päivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon astuneet."
Mitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta suvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: "Nyt minä tylystä puheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla minun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä tien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et sisään etkä ulos."
Käskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista itsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti koetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään maantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien viertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta kun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta pihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot jäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki. Oudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä tavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella, toinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. "No, kuinkas nyt tänne olet tullut?" kysyi kuningas pojalta. "Minä tulin nelinryömin maantienojan pohjaa", vastasi poika, "niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja sitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en tullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten sisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla, toinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella." Tällä lailla vapautti poika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna tulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas oli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä, jonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: "Elä tule, koirat repivät, tappavat sinut." Mutta poika, jolla oli nuttunsa alla varoilla jänis, vastasi: "Käydä käsketyn pitää", ja kun linnan pihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa alta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja läksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten pienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen ilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: "Mitä ne nuo koirat ajavat?" — "Sitä, joka edellä juoksee!" huusi poika kuninkaan puhetta vastaten. "No, mikäs se on, joka edellä juoksee?" kysyi kuningas. "Se, jota koirat jäljestä ajavat", sanoi poika nauraen ja meni koko linnasta matkaansa.